Täydellinen hetki

Lauantai-ilta. Mies matkoilla. Yksin kotona poikien kanssa. Kaikki flunssaisia ja vähän kärttyisiä. Katsoimme yhdessä Sammyn suuren seikkailun dvd:ltä ja söimme popcornia. Leffan loputtua alkoi niin tuttu mitä mä tekisin -laulu. Pojat ovat kumpikin viime päivinä harjoitelleet kutomista, joten ehdotin, että kutokaa. Hämmästyksekseni molemmat totesivat innoissaan "joo" ja kaivoivat kutimuksensa esille.

Istuin keskellä sohvaa, yksi poika kummallakin puolen, toinen rennosti kylkeeni nojaten. Täysi rauha maassa, molemmat kutoivat. Pidin kummallekin lankaa, siihen eivät pienet sormet vielä riitä. Vuorotellen pudotin ylimääräisiä silmukoita ja muistutin, mistä puikon tulee kulkea ja mitä kautta langan tulla. Kumpikin odotti nätisti vuoroaan. Ja silloin tajusin sen. Tämä on niitä välillä kaoottiselta tuntuvan elämän täydellisiä hetkiä. Tavallinen ilta kotona, ei mitään ihmeellistä, mutta kuitenkin juuri siksi niin ihmeellinen ja täydellinen. Kahden pojan äitinä en ole osannut kuin haaveilla siitä, että ehkä joku päivä voin nauttia kutomisesta yhdessä lasteni kanssa.

En raaskinut nousta hakemaan kameraa. Halusin vain olla ja nauttia. Sitä kun ei tiedä, tuleeko vastaavaa hetkeä enää toiste. Vasta jälkeenpäin otin kuvat poikien kutimuksista. Ensin esikoisen, 6v, tyylinäyte. Kuutosen puikot ja lankana Novitan Tempoa ja Katria. Mutta shh, ihan hiljaa, tästä tulee Ransulle (unikaverikoira) joululahjaksi kaulaliina.....

Ja sitten kuopuksen, 5v, tyylinäyte. Nelosen puikot ja lankoina Novitan 7 veljestä. Tästä tulee isälle isänpäivälahjaksi kaulaliina...

Sillä, mitä näistä tulee vai tuleeko koskaan mitään, ei kuitenkaan ole merkitystä. Sillä on merkitystä, että hetki oli täydellinen.