Aarteita

Tätini oli siivonnut kaappejaan ja karsi tavaroita, joille hänellä ei enää ollut käyttöä. Hän tarjosi minulle laatikkoa täynnä pitsejä, osin hänen tekemiään, osin vanhempaa perua. Että jos minulla olisi niille käyttöä, muuten hän hävittää ne. Ai että onko? Kuin olisi tullut joulu etuajassa.

Jo aiemmin olen saanut isötädiltäni kasan käsin virkattuja pitsejä. En tiedä, kenen tekemiä nämä ovat, tai että mitä minä tulen niillä tekemään, mutta olen onnellinen, että minulla on tällaisia aarteita. Osa pitseistä on aika kellertäviä, mutta ei haittaa. Tällaisia tavaroita järjestelen mielelläni osana syyssiivousta.

Nämäkin lakanat ovat ihania aarteita. Hyvin arkisia esineitä, mutta niin ihania pellavalakanoita, että en tiedä miten päin olisin. Nämäkin tätini olisi heittänyt pois, onneksi älysi tarjota minulle ensin.

Todellisia aarteita täytyy tietysti säilyttää aarrearkussa. Tässä on minun aarrearkkuni. Alkon puinen viinilaatikko, jonka käsittelin Osmon värivahalla (kaksi kertaa värillä Helmi). Kansi tarvitsee vielä jonkun kauniin ristipistotyön, muuten en saa siihen stanssattua viinitilan nimeä kunnolla piiloon.

Aarrearkussani ei ole pitsejä tai lakanoita, vaan sinne kerään kaikkein tärkeimmät aarteeni eli lasten minulle tekemät äitienpäivä- ja syntymäpäiväkortit. Kannen sisäpuolelle kiinnitin molempien puolivuotiskuvat. Tulipalon sattuessa tämä on se yksi ainoa tavara, jonka minä otan mukaani.

Sanomattakin on selvää, että lapset ja perhe ovat ne kaikkein tärkeimmät aarteet. Tämä kirjoitus on tehty tällä olettamalla ja käsittelee siis materialistisia aarteita. Touhukasta syyskuuta Sinulle!