Olen ollut melkein puoli vuotta ostolakossa. Olen tyrmännyt omat mielitekoni, aivopessyt itseni olemaan haluamatta lisää. Materialistiset halut ovat olleet yllättävän helppoja sammuttaa. Muutama stiplu on tapahtunut vahingossa. Kaikkea, mitä olen tarvinnut, on löytynyt, ja enemmän kuin riittävästi. Mikään ei ole loppunut, eikä tätä menoa lopukaan ainakaan minun elinaikanani. Tottakai eteen on tullut uusia asioita, joita olen halunnut, esimerkiksi pari ihanaa villapaitamallia, mutta nekin halut ovat unohtuneet yllättävän nopeasti.
Ostolakko on avannut silmäni sille, minkälaisen ylikulutuksen aikaansaamaan tavarapaljouden keskellä elän. Kotimme on yksi iso kaaos. Vaikka meillä mukamas ei ole paljoa tavaraa enkä ole ollut mikään himoshoppaaja koskaan, silti tavaraa on enemmän kuin pitäisi olla. Lankalaatikkoni ja tekemättömien käsitöideni lista ovat ainoat järjetyksessä olevat asiat.
Tai ovat nyt, kun purin kaksi epäonnistunutta työtä, pesin langan ja kerin ne.
Ei auta kuin käydä tavara, laatikko, kaappi ja huone kerrallaan läpi ja raivata kotia. Declutter. Keittiön laatikosta löytyi mausteiden joukosta kolme pääsiäissulkaa, kaksi pientä gormiti (?) hahmoa ja kaksi 80 senttistä nyörin pätkää. Raivausurakka olisi ehkä osuvampi nimi kuin ostolakko, mutta ilman ostolakkoani en ehkä olisi tässä pisteessä enkä katsoisi näillä silmin jokaista tavaraa, ajattelisi hukkaan heitettyä materiaalia, sen hävittämiseksi tarvittavaa energiamäärä ja siitä aiheutuvia päästöjä. Ennenkuin koti on raivattu, eroteltu käyttökelpoinen ja ihan roska toisistaan, voin vain haaveilla sekajätteiden mahduttamisesta hillopurkkiin.
Ostolakkoni aikana olen yrittänyt kiinnittää huomiota ruokavalioon ja ruokahävikkiin. Yritän edelleen opetella juomaan kahvini kauramaidolla, viikottaisen ruokalistan kirjoittaminen etukäteen vaatii sekin harjoitusta. Mutta sittenkin vaikeinta tuntuu olevan luopuminen kaikista herkuista. Mistä lähtien pitää saada joka päivä jotain hyvää? Se, että leipoo keksit itse (tällä kertaa lakritsikeksejä), vähentää ehkä vähän pakkausjätettä ja kuljetuspäästöjä verrattuna siihen, että ostaisin ne valmiina kaupasta, mutta ylikulutusta se on yhtä kaikki.
Kangaskaappini on epäjärjetyksessä. Siellä ei ole täyttä kaaosta, mutta sekin odottaa raivaamista. Kuinka pieni tilkku on liian pieni säästettäväksi? On ihanaa kuulla vihjeitä ompelujätteen hyödyntämiseksi, mutta ennenkuin olen siinä pisteessä, että pystyisin hyödyntämään sen omiin tarpeisiin, tulee ylisuuret varastot ensin raivata pienemmiksi.
Muutaman kankaan palan sain sentään pois pyörimästä ja hyöytykäytettyä. Ompelin muutaman pienemmän kangaspussin kauppareissuja varten. Minulla on isompia kestohedelmäpusseja, vaikka viime aikoina olenkin kerännyt kaikki hedelmät ja kasvikset yhteen isompaan kangaskassiin. Olen kaivannut pienempiä pusseja jo pidemmän aikaa, sellaisia irtokarkkipussien kokoisia, joihin vaikka pähkinöitä voi ostaa. Tietenkin olen käyttänyt paperipusseja uudestaan ja uudestaan, mutta ne kestävät vain tietyn määrän uudelleenkäyttöä. Nyt en tarvitse niitä enää, kun ompelin kestopähkinäpusseja. Lapsilla on ollut omat kestokarkkipussit käytössä viime keväästä asti.
Minulla olisi sopivia kankaita tehdä kestopähkinäpusseja varmaan kymmenittäin, mutta nyt ompelin vain muutaman omaan käyttöön ja kaksi lahjaksi. Sekään ei tunnu oikealta, että väkisin käyttää omat varastot pois tekemällä jotain enemmän kuin tarvitsee, ennemmin lahjoitan osan kankaista Kierrätyskeskukseen tai lasten koululle.
Melkein puoli vuotta ostolakkoa takana. En epäile ollenkaan, ettenkö pystyisi jatkamaan vuotta loppuun asti. Ruuvia täytyy vain kiristää ja keskittyä omaan kulutukseen laajemminkin kuin vain ostamatta jättämisen kautta ja keskeneräisten käsitöiden tekemisellä. Muuten tämä talvi saattaa olla viimeinen lumitalvi, ainakin Helsingissä.
Voi miten samaistuttavia ajatuksia! Varsinkin se karsimisen vaikeus, kun miettii vastuuta sen tavaran elinkaaren jatkosta. Kirpparikassia kerätessäni jätin kaappiini muutaman paidan, joista olisin halunnut luopua, mutta tajusin, että ne tuskin enää kelpaisivat uudelle omistajalle, vaikka omilta jäljiltä nyppyyntynyttä collegea voi vielä pitää. Mutta entä sen jälkeen kun itsekään ei enää kehtaa? Olen joskus hakenut kierrätyskeskuksesta semmoiset ihan pikkupikkulapsen farkut materiaaliksi tuleviin farkun korjauksiin. Tajusin, että neljän vuoden aikana niistä yksistä mini-ihmisen pöksyistä on riittänyt materiaalia jo kymmenkuntaan paikkaukseen, eikä ne ole vielä kulutettu loppuun. Ei oikein voi lohduttautua muulla, kuin sillä, että kai uuden tavaran virran katkeaminen jossain vaiheessa alkaa selkiyttää ikuista kaaosta ja voimiaan on enemmän varaa keskittää myös niihin muihin, merkityksellisiin tekoihin. Ruokalistan tekemisessä olen itse ihan retuperällä, sen puoleen kaikki kunnianosoitukset sinne täältä päin!
VastaaPoista