Kesätyyny afrikkalaisista kukista

Viisikymmentä afrikkalaista kukkaa on virkattu ja ommeltu yhteen. Uusi tyyny terassin korituoliin on valmis. Aavistuksen liian retro minun makuuni, mutta värit ovat täydelliset aiempiin pehmusteisiin. Eiköhän silmäni totu ja tykästy tyynyyn.

Toukokuussa kävin taas kerran lankavarastoani läpi ja minulla oli useampi puuvilla-villa-sekoitelangan jämä, jotka yksinään olivat väärän paksuisia tai väärän värisiä tai muuten vain ei mieluisia. Yhdessä ne kuitenkin puhuttelivat minua ja kuisikivat, kuinka sopisivat mökille terassin tyynylle kaveriksi.

 
Minulla oli valmiitakin kukkia odottamassa inspiraatiota. Vaikka ne olivat edelleen mieluisia, ne eivät sopineet tähän ptojektiin. Purin ne ja käytin sopivat värit tähän projektiin (loput lisäsin mysteerikerääni, jota kasvatan kunnes siitä saa tehtyä sukat).

Muutama mitta/ajatusvirhe tapahtui työn edetessä, minkä takia tyyny ei ole alunperin suunnitellun 40*40 senttiä kokoinen eikä se ole neliö vaan suorakaide. Mutta antaa olla. Sisätyynyn pienensin vanhasta unityynystä, joka oli liiskaantunut käyttökelvottomaksi.

Tärkeintä on, että terassin tuoleissa on nyt molemmissa tyynyt selän takana, koska muuten tuoleissa on mahdottoman huono istua.

Sitä en vaan voi ymmärtää, että vaikka kuinka sommittelee kukat värien mukaan ja yrittää tarkastaa, ettei samanlaisia ole vierekkäin, niin aina joku stiplu pääsee livahtamaan ja sen huomaa vasta valmiissa tuotteessa. Se on varmaankin se kuuluisa käsityön leima, onhan? Koska mikään kone ei laittaisi kolmea ruskeaa kukkaa samaan riviin.

Tämä om yksi lempipaikoistani mökillä, täydellinen aamukahvin juomiseen, erinomainen kutomiseen.

Mutta mutta, tämän tyynyn takia olen rikkonut ostolakkoani. Kävin ostamassa kerän valkoista Nallea. Olisin voinut odottaa reilu 40 päivää lakon loppumiseen, mutta koin tärkeämmäksi saada tyynyn nyt valmiiksi kuin vasta elokuussa. Ja kyllä, olisin voinut käyttää jotain muita jämälankoja, mutta sitten tyynystä ei olisi tullut mieleistä, ja minusta oli tärkeämpää tehdä siitä kiva kuin vain saada se valmiiksi. Parhaat ostolakkoilijat hankkivat tarvitsemansa vaihtamalla, mutta blogillani ei ole tarpeeksi lukijoita eikä minulla ole instassa (@katripes) tarpeeksi seuraajia, että olisin edes viitsinyt yrittää (varsinkin kun minusta vaihtaminen on sekin ostamista, maksuväline on vain erilainen kuin perinteinen raha).

Olen rikkonut lakkoani toisenkin kerran kesän aikana. Ostin keittiövaa'an. Minulla on kaupungissa vanha kirjevaaka, mutta se on iso ja kömpelö eikä sitä todellakaan voi kuljettaa mukana mökille. Hapanjuureni sen sijaan otin, ja kun halusin tehdä perheelle onnistunutta leipää, siksi ostin punalaputetun poistuvaa mallia olevan vaa'an.

Molemmat rikkeet tulevat käyttöön eivätkä jää pyörimään kaappien pohjille vuosikausiksi koskemattomina. Perustelut ovat hyviä, mutta hankinnat ovat silti epäonnistumisia lakossa.

 
Ei kahta ilman kolmatta, sanotaan. Huvitus -omenapuuni. Se on hankinta, vaikka en ostanutkaan sitä. Sain puun lahjaksi 2018 äitienpäivänä, mutta vasta nyt sille löytyi sopiva paikka. Kasva rauhassa, pikkuinen, kasva isoksi ja tuota paljon herkullisia omenoita.

Toissa viikolla keräsin ruusun terälehtiä ja havahduin miettiväni joululahjoja. Aivan liian aikaisin, mutta ei sille voi mitään, milloin ideoita tulee mieleen. Pitänee alkaa kirjoittaa ajatukset ylös, puolen vuoden aikana ne ehtivät unohtua.

Rentouttavaa kesän jatkoa!

Näennäisen eko

Kesä on täällä, helteineen. Lapsilla on loma. Niinkuin joka kesän alussa, mieleni on levoton, säädän tuhatta ja sataa asiaa yhtä aikaa enkä pysty keskittymään kunnolla mihinkään. Aloin kutoa sukkia, koska se kuuluu kesään, jämälangoista, tottakai.

Olen nauttinut luonnonkukista, pitänyt vähintään yhtä kimppua sisällä koko ajan. Mikä riemu 10 ostolakkokuukauden jälkeen saada tuoreita kukkia maljakkoon!

Olen hymyillyt tyytyväisenä, kun talvella pahoin syöty omenapuuni kukkii paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Se selvisi talvesta ja keväästä, toivottavasti se selviää jatkossakin.

Olen omenapuusta iloinen kertaa tuhat, mutta toivoisin silti, että joulukaktukseni pistokas alkaisi sekin vihdoin kasvaa. Se on ollut minulla kohta kolme kuukautta eikä osoita mitään kasvun merkkejä. Tänään tuskastuin ja epätoivoissani kaivoin sen ylös. Juuria se on kasvattanut, eli se lienee sittenkin hengissä. Annan sille vielä aikaa. Noin puolentoista kuukauden päästä olen ollut vuoden ostolakossa. Se ei ole onnistunut täydellisesti, mutta mietin, voisinko ostaa itselleni joulukaktuksen palkkioksi. Hetkittäin olen sitä mieltä, että ilman muuta, mutta samaan aikaan hirvittää ajatus taas yhdestä muoviin pakatusta kasvista, joka on kasvatettu ties missä kasvihuoneessa ties millä myrkyillä ja kuljetettu tuhansia, ehkä jopa kymmeniä tuhansia kilometrejä. Ostaminen ei oikeastaan ole aito vaihtoehto, joten pitäkää peukut pystyssä, että tämä onnistuu.

Ostolakon aikana olen yrittänyt raivata kotiamme. Katsoin jopa yhden jakson Marie Kondoa Netflixistä - mikä pettymys! Olen yrittänyt hyödyntää kaikkea mahdollista ja mahdotonta, mitä meiltä löytyy. Olin jo vieämässä lasten vanhaa Toy Story 3 -peltisalkkua metallinkeräykseen, kunnes tajusin sen olevan juuri sopivan kokoinen muliinilangoilleni. Siskoni ja serkkuni tyrmäsivät ajatukseni, mutta jääräpäisesti ryhdyin tuumasta toimeen.

Poistin kahvan ja maalasin salkun lasten pienoismallien pohjamaalilla (sain sen kulutettua loppuun ja pääsin isosta spraypullosta eroon). Sisäpuolelle kanteen kiinnitin serkultani joskus saamani ihanan ompeluaiheisen kortin. 

Olisin halunnut saada metalliin prässätyt kuviot oiottua, mutta en siinä onnistunut. Ne näkyvät edelleen ulkopuolelle. Ehkä keksin siihen jotain, toistaiseksi se saa olla näin. Tämä on joka tapauksessa hyvin monta kertaa parempi kuin aiempi muovinen marmeladirasia, joka päätyi muovinkeräykseen. Samalla kun järjestin kaikki muliinilankani, kävin tekijäänsä odottavat aikanaan hamstratut ristipistomallini läpi. Niitä on aika monta, aloitettujakin kymmenkunta. Saisinkohan edes jonkun pistelyn valmiiksi tänä kesänä?

Kukkien kasvattaminen pistokkaista, sukkien kutominen jämälangoista, kotona olevan roinan järjestäminen ja tuunaaminen, kaikki sinällään tärkeitä ja hienoja asioita, mutta sittenkin... Käytämme ekosähköä, olemme luopuneet kertaköyttötavaroista ja kierrätämme kaiken mahdollisen. Kuljen pyörällä aina kun mahdolista, mutta toisaalta ajan autolla kauppaan hakemaan lisää ruokaa, kuskaan lapsia harrastuksiin ja ajan mökille. Minulla on olo, että tämä on vain pientä näpertelyä, elän vain näennäisesti ekologista elämää. Olen ollut yli kymmenen kuukautta ostolakossa, mutta kuitenkin tuona aikana ostanut lapsille heidän tarvitsemansa asiat ja antanut fyysisiä tavaralahjoja sen enempää asiaa miettimättä (näin olin sen alunperinkin kirjoittanut lakkoni sääntöihin).

Olen luopunut punaisen lihan syömisestä, mutta teen perheelleni ruokaa siitä. Minä en juo maitoa, mutta kannan sitä lapsille juotavaksi litrakaupalla. Syön edelleen juustoa ja kermajäätelöä, nautin irtokarkeista omaan pussiin ostettuna, vaikka eivät nekään mitään zero waste ole, pussit ja laatikot ovat vain isompia ja jäävät kaupan murheeksi. Korjaan vaatteita minkä ehdin, mutta kun joku vaate on tullut tiensä päähän, heitän sen roskiin. Aika ja tila ei anna myöten säästää jokaista kangastilkkua mahdollista myöhempää käyttöä varten. Toissa viikolla heitin vanhoja kylpypyyhkeitä pois, koska a) yksi perhe tarvitsee vain rajallisen määrän niistä tehtyjä rättejä, b) kukaan ei halua niin kuluneita ja kulahtaneita pyyhkeitä ja c) edes eläinsuojeluyhdistykset eivät huoli niitä, niillä on pyyhkeitä varastossa pitkäksi aikaa.

Olen leiponut hapanjuurella paljon ja tekisi mieli sanoa, että se alkaa sujua. Kokeilin tehdä ylijäämäjuuresta vohveleita (aamiaiseksi, koska kesällä voi), ne tuli syötyä, mutta en usko tekeväni niitä toiste. Voikukkasiirappi niiden päällä oli annoksen parasta antia. Lounaalla söimme salaattia. Kuopukseni, erittäin nirso ruokailija, söi sitä tyytyväisenä, vaikka siinä oli (hänen tietämättään) vuohenputkea ja voikukan lehtiä mukana.

On hetkiä kun tuntuu, että olen jo pitkällä tällä ekologisella matkallani. Matkalla, joka alkoi kaksi vuotta sitten muovin välttelyllä, laajeni vuosi sitten ostolakoksi ja viimeisen vuoden aikana räjähti huoleksi meidän yhteisestä maapallosta. Sitten tulee niitä hetkiä, kun tuntuu että olen kulkenut matkaa vasta pari askelta. Kun kaipaisi perheen tukea ja kannustusta (mieluiten tietysti osallistumista), mutta saakin iskun vasten kasvoja kun miehen toiselta puolelta maailmaa tilaamat golfmailat toimitetaan muoviin käärittynä kymmenen kertaa liian isoon pahvilaatikkoon pakattuna.

Ei auta kuin olla armelias itselleen ja uskoa, että jokainen askel oikeaan suuntaan on hyvästä. On luotettava siihen, että jokaisen askeleen jälkeen voi ottaa seuraavan askeleen. Voi vain toivoa, että kun mittarissa on tarpeeksi monta askelta, ei niitä tarvitse ottaa enää yksin vaan mieluiten rinnakkain perheenjäsenten kanssa.

Isot muutokset eivät tapahdu hetkessä, millä ihmeellä sen muistaisi. Kaikki hamstratut langat ja projektit, muistutukset aiemmasta elämästä ja ylikuluttamisesta, nekään eivät lopu hetkessä, mutta yksi kerrallaan kuitenkin. Sain vihdoin valmiiksi maton mökin vessaan. Langat ostin viime kesän helteillä. Paksu villalanka ei halunnut asettua, ei ennenkuin pingotin sen nauloilla märän pyyhkeen päälle vanhaan levyyn kiinni. Järeitä toimia, mutta kyllä kannatti.
 

Askel kerrallaan, hetki kerrallaan, nautitaan jokaisesta kesäpäivästä.