Toivoa on

Sain anopin syntymäpäivälahjasukat valmiiksi. Jee, vihdoinkin!

Anoppi täyttää viikon kuluttua 80 vuotta. Lahjan keksiminen tuntui mahdottomalta tehtävältä, kunnes keksin tehdä hänelle Metsäpirtti-sukat Sukupolvien silmukat -kirjasta. Kun muu perhe piti ideaa hyvänä, ryhdyin tuumasta toimeen.

Langat ovat sekalainen kokoelma Nallea, Maijaa, Oonaa, jotain vauvalankaa ja jotain tuntematonta lankaa varastoni kätköistä. Vaikka sukat olivatkin työläät kutoa 2 millin puikoilla, oli niitä kivakin tehdä - kuvio kerrallaan, raita kerrallaan. Sukkien kutominen toi väriä tähän harmaaseen marraskuuhun!

Henkilökohtaisesti en juurikaan välitä tästä mallista tai sen väreistä, mutta sukat eivät olekaan minulle. Anopin äiti on Metsäpirtistä kotoisin ja anoppi on ollut mukana tämän sukkamallin selvittämisessä ja saattamisessa tuohon mainittuun kirjaan. Uskon, että lahja on mieleinen. Ja tietysti toivon niin.

Pikaisena välityönä tein koiran vetoleluja. Ulkoa tenniskentän läheisyydestä löydettyjä palloja ja fleeceä viime postauksessa mainitsemastani kierrätyspinosta. Taitaa nämä päätyä lahjapaketteihin joko tänä tai ensi jouluna. Toivoa on, että vielä joku päivä tuo murheen kryyni pino on kulutettu. Yksi idea odottaa toteuttamista, siitä enemmän tuonnempana.

Suurin saavutukseni kuluneella viikolla ei kuitenkaan ole valmiiksi tehdyt anopin sukat tai jokaikisestä tuutista tulevasta aggressiivisesta mainospommistuksesta huolimatta edelleen pitävä ostolakkoni. Ei, se on piparitaikinan tekeminen alusta asti itse ja pipareiden leipominen siitä. Huomasin innostuvani taikinan teosta kuin pikkulapsi konsanaan. Piparit eivät ole roskattomia tai muovittomia, voipi olla, että jätettä tulee itse tehden jopa enemmän kuin valmiin taikinan ostamalla. Hintaeroa suuntaan tai toiseen en halua edes ajatella. Palmuöljyä on näissäkin, koska Pipotuksen vinkistä käytin margariinia voin sijaan, ja margariinissa on käytetty palmuöljyä. Näitä oli kiva tehdä ja kyllä, rauhoituin samalla.

Taikina ei ollut vaikea tehdä, vaikka minut aivopestiin uskomaan niin jo pikkutyttönä. Taikinaa ei ollut myöskään vaikea käsitellä. Päinvastoin, sitä oli hyvä työstää. Niinpä innoissani käytin melkein kaikkia muotteja mitä meiltä löytyy. Kuuntelin joululauluja (ja söin taikinaa), join kahvia (ja söin taikinaa), nautin pipareiden leipomisesta (ja söin taikinaa).

Paistaminen tuotti pettymyksen - piparit kohosivat liikaa. Pöllöt ja lumiukot näyttävät samoilta, possut yhdistyivät yhdeksi laumaksi, eikä tähtiä ja lumihiutaleita erota toisistaan. Mutta ei se mitään, piparit maistuvat hyviltä. Laitoin puolet taikinasta pakkaseen. Leivon sen lähempänä joulua ja toivon, että ehdin koristella siitä leipomani piparit ennenkuin ne tulevat syödyksi.

Nyt kun anopin sukat on tehty, minulla on toivoa, että pystyn rauhassa nauttimaan joulun odotuksesta ja keskeneräisten (lahja)töiden tekemisestä. Toivoa on, että saan rakennettua perheelleni kestävän (tai ainakin kestävämmän) joulun. Tänään päivälenkillä nautin ihanan raikkaasta pakkassäästä ja melkein valkoisesta maasta. Toivoa on, että saadaan valkoinen joulu.

Hyvää marraskuun loppua. Ihan kohta alkaa joulukuu!

Joulusiivousta

Aloitin joulusiivouksen lankalaatikostani. Tai sitten nimenomaan välttelin joulusiivousta keräämällä lankalaatikostani kaikkein pienimmät jämälankakeräni ja aloittamalla taas yhden uuden työn.   

Syntyi noin koon 29 villasukka ja sille pari. Molemmat ovat vielä päättelemättä. Tietysti. Meidän perheessä ei kenelläkään ole enää näin pientä jalkaa, joten nämä sukat menevät joulumyyjäisiin.

Näiden villasukkien kutominen kuvastaa elämääni tällä hetkellä. Ei se ehkä ihan täydellinen kaaos ole, mutta siltä se välillä tuntuu. Olisi niin paljon tärkeämpiäkin asioita tehtävänä, mutta sitä ryhtyy siihen kaikkein mukavimpaan, sohvan nurkassa istumiseen kutimus kädessä. Päivät ovat samaa harmaata arkea, vaikka odotankin joulua innoissani ja luulin valmistautuvani siihen mielelläni.

Olen täällä blogissakin hehkuttanut sitä, kuinka helppoa ostolakko on, mutta ehkä sittenkin ostamattomuus vaatii veronsa, ennenkuin siihen tosissaan tottuu. Kaikki mainokset ärsyttävät (vieläpä potenssiin X kun Black Friday on muuttunut kokonaiseksi viikoksi). Mutta sittenkin, pitäisikö ostaa koiralle herkkujoulukalenteri? Ei tietenkään. Entä koiralle ja muulle perheelle samisjouluyöpuvut? Ei todellakaan.

Minulla on parvekkeella oksia ja muuta askartelumateriaalia, josta on tarkoitus työstää erilaisia joulukoristeita. En saa ostaa materiaalia, mutta omasta mökkimetsästä saan kerätä vaikka kuinka, heh. Kranssin haluaisin ainakin tehdä (myin kirppiksellä meidän yli kymmenen vuotta vanhan ovikranssin) ja käyttää oksia muutenkin, mutta jotenkin on vaikea ryhtyä tuumasa toimeen. Mitä oikeasti haluaisin? Tai tarvitsisin? Tai edes osaisin tehdä? Ehkä ajatus kirkastuu ennen joulua, ehkä oksat päätyvät sellaisenaan maljakkoon, ehkä ne löytyvät aaton aattona biojätteestä, saa nähdä.

Askartelumateriaalia olisi muutenkin vaikka kuinka paljon. Mikä ihmeen hamsteri minä oikein olen? Hain vintistä vinon pinon vanhoja housuja, joista ompelin koiran leluluita. Meidän koira rakastaa niitä, mutta silti niitä on nyt enemmän kuin mitä yksi koira tarvitsee elinaikanaan. Tai mitä tuttavapiiristä löytyy koiria lahjottavaksi. Housupino muutti muotoaan, nyt minulla on kasa kangassilppua. Mitä ihmettä tästä vielä keksisi? Muuta kuin sekajäteastian täydennystä?

Samalla kannoin vintistä kasan vanhoja fleecejä, on suikaleita peitosta, vanhan takin puolikas, polvesta reiälliset liian pienet housut. Aiemmin etsin tästä pinosta kangasta, kun halusin ommella pipoihin kutittamattoman vuorin, enää en tekisi niin.  Askartelumateriaaliksi olen tätä pinoa säilyttänyt, mutta rajansa kaikella. Minulla on yksi idea, mihin näitä tarvitsen, mutta sen jälkeen, onko oikea osoite sekajäte? Olisikohan päiväkodilla tai koululla käyttöä näille?

Olen edellisessä elämässäni elänyt varmaan pula-ajalla, kun tuntuu, että ajattelen aina ja kaikesta, että tätä voi vielä tarvita. Nyt kun olen ostolakossa ja varsinkin kun olen yrittänyt sisäistää, että tulee käyttää sitä, mitä on, haluaisin hyödyntää tämänkin materiaalin, mutta mitä kodin raivaamista se on, jos jokaisen epämääräisen pinon laittaa takaisin paikoilleen odottamaan mieleen ehkä jo 30 vuoden kuluttua tulevaa ideaa? Ei ainakaan tehokasta joulusiivousta.

Sain siskoltani pussillisen kynttilänjämiä. Nämä tekivät minut iloiseksi, koska kunhan ehdin, näistä tulee uusi kynttilä. Nämä eivät ahdista, että näistä pitäisi keksiä joskus tehdä jotain, nämä ovat oikeasti hyödyksi.

Joulukuu ei ole vielä edes alkanut. Mitä enemmän yritän vältellä kaikkea joulu-bling-blingiä ja lahjavuoria, sitä stressaantuneempi huomaan olevani. Enkö voisi vain uskoa, että kaikkea ostettavaa ei tarvitse korvata tekemällä itse, vaikka materiaalia olisi siihen ja tuhanteen muuhun vastaavaan kaappien kätköissä valmiina? Milloin oivallan, että vähemmän on enemmän? Milloin ymmärrän vain olla ja nauttia lähestyvästä joulusta? Milloin hyväksyn, että joulu lähestyy ja meillä on kaikkea jo valmiiksi enemmän kuin tarpeeksi?

Huomenna teen ensimmäistä kertaa ikinä piparitaikina alusta asti itse, viikonloppuna toivottavasti leivon siitä pipareita. Toivon, että nämä pitkän kaavan mukaan tehdyt piparit auttaisivat rauhoittumaan. Haluaisin nauttia palavasta kynttilästä ja höyryävästä glögistä ilman tunnetta, että jotain pitäisi tehdä samalla.

Taitaa olla niin, että lankalaatikon sijaan minun pitäisi aloittaa joulusiivouksen tekeminen omasta päästäni.

Ärsyttävää

Olen ollut ostolakossa yli 100 päivää. Yhden stiplun olen tehnyt - ostin sukkapuikot - mutta muuten olen selvinnyt ilman suurempia mielitekoja tai tahtojen taisteluja. En ole vielä saavuttanut sisäistä tai ulkoista mielenrauhaa tai saanut mitään ahaa-elämyksiä kuluttamattomuudesta. Se johtunee siitä, että kotonamme on edelleen aivan liikaa tavaraa, minulla on edelleen aivan liian monta projektia rästissä ja minulla on tykötarpeita tehdä vaikka ja mitä. Toisaalta kasvavat lapset ja lahjottava lähipiiri ovat pitäneet huolen siitä, että en minä ostamattakaan ole ollut (muistutuksena, että lahjat ja lasten tarpeet eivät ole ostolakkoni piirissä).

Ulkona on harmaata ja se ärsyttää monia, mutta ei minua. Minä jopa pidän harmaasta marraskuusta, kun saa hyvällä omatunnolla käpertyä sohvan nurkkaan viltin alle juomaan teetä ja kun ulkona ei tarvitse olla tuntitolkulla nauttimassa hyvästä kelistä. Marraskuussa saa luvan kanssa alkaa miettiä joulujuttuja ja kaiken vähäisenkin energian voi keskittää punaisiin ajatuksiin. Sain valmiiksi tontun, jonka olin aloittanut jo vuosi sitten. Kudoin sen sukat ja paidan kuopuksen puretusta piposta (purettu lanka ei yksistään riittänyt, onneksi sitä oli vielä tallella, että pystyin jatkamaan), kaikki muut materiaalit löytyivät varastoista. Tämä on Taavetti-tonttu ja se tuo hymyn ainakin minun huulilleni. Ei ärsytä marraskuu eikä harmaus, kun punainen lakki vilahtaa ohi, hih.

 
Olen yrittänyt tuoda valoa ja luoda tunnelmaa sillä, mitä minulla on, mutta se ei tule minulta luontaisesti. Osaan polttaa kynttilöitä, mutta en todellakaan osaa sommitella asetelmia, jotka vangitsevat katseen. Nämä sembramännyn kävyt keräsin mökkitien varrelta jo kesällä, tähtivalot ovat hankinta muutaman vuoden takaa. Jotain tämä kaipaa ympärilleen, ehkä keksin sen ennen joulua, ehkä en.

Ärsyttää oma osaamattomuuteni, tai ei ehkä ärsytä, mutta harmittaa. Sen sijaan minua ärsyttää potenssiin miljoona jokaisesta mahdollisesta tuutista tulevat mainokset. Radio, telkkari, insta, kadun varret... Kaikki tuputtavat jotakin, mitä ilman minun elämäni ei mukamas ole kunnollinen, mitä ilman meidän perheen joulu ei ehkä ole joulu ollenkaan. Olen niin ärsyyntynyt, että mainokset kääntyvät tällä hetkellä itseään vastaan, en todellakaan halua mitään. Kun puhelinmyyjä eilen soitti ja lupasi pienentää meidän sähkölaskua, taisin tiuskaista hänelle vähän liian painokkaasti kiitos mutta ei kiitos. Kaikkein ärsyttävin tähän asti on ehkä kuitenkin Punaisen Ristin lähettämä muoviin kääritty joulukalenteri, jonka mukana on lasku, jos haluan ostaa kalenterin. Ei, en todellakaan halua. En vielä tiedä, heitänkö sen roskiin (mikä olisi harmi, koska se on kuitenkin ihan kaunis kalenteri) vai pidänkö sen muistuttamassa pakkomyynnistä ja tuputtamisesta. Aika näyttää.

Harmautta vastaan voi hyvin taistella myös kutomalla mahdollisimman värikkäitä ja kirjavia sukkia. Näissä anopin lahjasukissa ei ole harmaata ensinkään! Mutta ärsytys kuitenkin, lanka loppui juuri terän kohdalla. Kaivoin sukkia aloittaessani kaikki mahdolliset valkoiset jämäkeräni, niitä sai paksuudesta riippumatta hyvin upotettua varren kuvioihin, mutta teräosaan nekään eivät riittäneet. Noh, valkoiselle Nallelle löytyy varmasti aina käyttöä.

Olen käyttänyt käsitiskien pesussa oliiviöljysaippuaa jo kohta vuoden. Kun edellinen saippua oli loppumaisillaan, halusin tehdä itse seuraavan kastilian saippuani (käytin tyhjää maitotölkkiä muottina). Mutta mutta, koska saippuan pitää antaa tekeytyä 4-6 viikkoa, jouduin ostamaan vielä yhden saippuan (joka on tietysti kivemman väristä ja jossa on hienot kirjoitukset, mutta tiskien pesuun kummallakaan asialla ei ole mitään vaikutusta).

Ärsytyksen ärsytys, vaikka en sitä ostolakkoni säännöissä ollutkaan rajannut pois, katson, että minulla on oikeus ostaa saippuaa, hammastahnaa ja deodoranttia, vaan olisinpa osannut suunnitella tämän ja varautua vähän aikaisemmin. Nyt jouduin kuskaamaan kotiin ihan turhaa muovia, josta en ole edes varma, meneekö se muovin keräykseen vai sekajätteeseen, kun ainakin puolet siitä on tarran peitossa. Käytin loppuun viimeisen kotoamme löytyneen nestemäisen hoitoaineen. Ei ärsytä yhtään, että kyseinen kemikaalipommi on nyt käytetty, mutta pelkkä yksi tyhjä hoitoainepullo painaa 30 grammaa. Se on ärsyttävä lisä kuukausittaiseen muovimääräämme!

Vaan ei niin ärsyttävää viikkoa, etteikö jotain hyvää ja positiivistakin. Kävin kaupassa poikkeuksellisen aikaisin yhtenä aamuna ja paistopisteellä huomasin ständin, jossa kutsuttiin hävikkitalkoisiin. Hävikkitalkoot -pussiin sai valita kolme eilispäivän tuotetta ja niistä piti maksaa 3 euroa. Ärsyttävää, että ikkunallisiin paperipusseihin pakatut leivät piti pakata vielä kerran paperipussiin, mutta ajatus ja hinnoittelu olivat minusta kohdillaan. Yritän oppia ajattelemaan, että pakkaus on vain murto-osa tuotteen hiilijalanjäljestä ja tuottamisen vaatimasta energiasta ja että ruokahävikin välttäminen olisi se tärkein juttu. Kolmella eurolla sain pitkän patongin, maalaisleivän, ison ruislimpun ja erittäin hyvän mielen. Hävikkipussin taittelin kauppakassiin toivoen, että voin käyttää sitä joskus uudestaan.

Ärsyttävän rentouttavaa ja ihanaa viikonloppua Sinulle ❤💛💚

Purkamista

Viisi ja puoli vuotta sitten kudoin hamppu-langasta tiskirätin. Keskelle tuota rättiä oli tullut reikä. En heittänyt rättiä pois, enkä paikannut sitä. Sen sijaan purin sen ja kudoin uudestaan - keskimmäiset, kuluneemmat osat reunoille ja vähemmän kuluneet osat keskelle. Siinä ei pitäisi olla mitään ihmeellistä, näin sain rätille tervetullutta lisäkäyttöaikaa. 

Purkaessani pesun jäljiltä karheaa pintaa ja kutoessani kippuraista lankaa uudestaan mietin, miten nurinkuriseksi maailma on muuttunut. Helposti minäkin olen aiemmin selitellyt, että tämä on ollut käytössä jo niin ja niin kauan, että ei sitä enää tarvitse korjata tai paikata tai ylipäätään käyttää. Mitä väliä sillä oikeasti on, jos tuotteella on vielä käyttöikää jäljellä? Kyllä, viisi ja puoli vuotta tuntuu paljolta tiskirätille, mutta miksei se saisi olla enemmänkin? Myönnän, aiemmin minäkin olisin tässä tilanteessa heittänyt rätin roskiin ja ostanut lankaa uuteen. Itsestään selvä asia - materiaalin todellinen loppuunkäyttäminen - on unohtunut monessa asiassa.

Kun olin päässyt alkuun purkamisessa, päätin samaan syssyyn purkaa kuopuksen käyttämättä jääneen pipon. Kudoin sen hänelle pari vuotta sitten hänen toiveidensa mukaisesti, mutta jostain syystä se jäi muutamaa kertaa lukuunottamatta käyttämättä. Ehkäpä joku toinen pipo oli mukavampi, ehkäpä tämä ei tullut todelliseen tarpeeseen. Tämä on ehkä enemmän siivoamista ja kodin raivaamista turhasta tavarasta kuin materiaalin uudelleen käyttämistä, mutta nyt käyttämätön pipo on poissa pyörimästä vaatekorissa ja langat ovat pieninä kerinä lankalaatikossani odottamassa inspiraatiota.

Tai valkoinen ja turkoosi ovat, harmaasta langasta kudoin pikkuiset sukat tontulle. Tontulle, joka on jäänyt vuosi sitten kesken. Löysin tässä syksyn aikana valmiiksi ompelemani tontun osat, nyt haluan saada sen valmiiksi ja vaatetettua. Ja ei, tämäkään keskeneräinen työ ei ollut muistunut mieleenikään kun kirjasin elokuun alussa keskeneräisiä projekteja.

Vielä purin miehelle pari vuotta sitten kutomani pipon. Pipossa ei ollut muuta vikaa, kuin että se on käytössä venähtänyt liian isoksi. Ei auttanut pesu eikä muotoilu, päätin purkaa pipon ja kudon sen uudestaan, kunhan ehdin.

Onneksi olen saanut jotain muutakin tehtyä kuin vain purettua. Ompelin paperittomia talouspapereita, un-paper towels, kahdesta vanhasta t-paidasta ja muutamasta kankaan lopusta.

Näillä on kokoa noin 25 cm * 25 cm, huolittelin saumurilla ympäriinsä. Me ei olla käytetty talouspaperia vuosiin, mutta koiranulkoilutuskaveri käyttää ja paljon ja haluaisi päästä siitä eroon. Nämä menevät hänelle lahjaksi. Lasipurkki voi toimia liinojen säilytyspurkkina, mutta kunhan laitan nauhan ympärille, se toimii myös lahjapurkkina.

Ostolakon osalta voin todeta, etten ole ostanut yhtään mitään luvatonta. En, vaikka olen viettänyt kaupoissa aikaa paljon tavanomaista enemmän: olen yrittänyt löytää vegaanisia vaihtoehtoja tutuille maitotuotteille, tutkinut ja vertaillut purkkeja ja puteleita. Maitokahvin vaihtaminen kauramaitoon on vielä siirtymävaiheessa, ruokakermalle olen löytänyt toimivan vaihtoehdon, parmesanillekin löysin kohtuullisen vaihtoehdon. Lapsille se menee läpi ihan täysillä, me aikuiset olisimme kaivanneet enemmän makua, mutta nämä ovat kaikki tottumiskysymyksiä.

Jouluksi ostin valmiiksi vihreitä kuulia, nyt kun niitä vielä oli irtokarkkeina. Vältin turhan pakkausjätteen ja bonuksena kilohinta oli paljon edullisempi. Mies inhoaa vihreitä kuulia, minä olen karkkilakossa itsenäisyyspäivään asti ja lapset eivät tiedä niiden olemassaolosta, joten on hyvin todennäköistä, että kuulat jopa säilyvät joulun herkkupöytään asti. Kävin ostamassa myös Fazerin sinisiä ja muita konvehteja Fazerin myymälästä, joten sain nekin ilman turhaa pakkausjätettä (tiedän kyllä, että ne ovat silti jokainen kääritty omaan kuoreensa). Harmi, että ne olivat kalliimpia kuin pakatut. Tiedän senkin, että noissa konvehdeissa on käytetty palmuöljyä, mutta kaikkea ei voi muuttaa kerralla eikä maailmaa parantaa päivässä. 

Päivä kerrallaan kohti joulua, askel kerrallaan kohti kestävämpää elämää!