Langankulutusta

Karkauspäivä. Helmikuun jatkoaika. Huomenna alkaa maaliskuu ja sen myötä virallisesti kevät.

Jos alkukuu meni askarrellessa, loppukuu meni juoksuttaessa lankaa sormien välissä. Ensin valmistui miehelle hänen toiveestaan Oslo-pipo. Lankana ohjeen mukaisesti Arwetta Filcolana Classic. Tähän kävin ostamassa tammikuussa kaksi kerää lankaa.

Kaksi riitti, koska upotin taitteen alle jämiä. Rakastan tällaisia ohjeita, joihin voi hyödyntää erilaisia langanloppuja. Lankaa kului yhteensä 128 grammaa. Pääväriä jäi noin metrin verran, sillä sain parsittua yhden puhki kuluneen villasukan.

Esikoinen oli lähdössä kummitädin luokse pohjoiseen hiihtolomalla. Matkaan piti pakata hiihtokamat, mutta ehdottomasti myös villasukat. Jo viime syksynä ostin TukuWoolia näitä sukkia ajatellen, mutta kuten niin usein, nämäkin jäivät viime tippaan. Muutama tunti ennen lähtöä sain nämä pääteltyä. Ei todellakaan aikaa mihinkään pingotuksiin tai hienoihin poseerauskuviin. Sukista tuli ihanat, lämpimät niinkuin vain suomilampaan villa voi olla. Lankaa näihin kului 103 grammaa.

Alkukuun ompelulaatikkotuunausta tehdessä manailin, että tarvitsen uuden neulatyynyn.  Muistin, että minulla oli parin vuoden takaa tallessa neulatyynymalli. En muista enää mistä kirjasta tämä on, mutta tämä oli hauska välityö ja tyynystä tuli juuri sopiva ompelulaatikkoon. Jämälangoista, tietenkin, ja täytteenä ne kaikkein lyhyimmät langanpätkät. Langankulutus huikeat 14 grammaa. 

Pipotuksen Johannalla on käynnissä Instagramin puolella #hukkapätkäkal -yhteisneulonta. Siitä inspiroituneena tein rakkaalle luppakorvalleni ikioman lelun. Perintöleluissa ei ole mitään vikaa, päinvastoin ne on hyvin sisäänajettu, mutta Ludden naskalihampaat tuhoavat niitä hyvää vauhtia korjauskelvottomiksi. Idea tähän käsipunnukseen on netin syövereistä ja pyörinyt mielessäni jo useamman vuoden. Käytin tätä mallia inspiraationa muokaten sitä omiin lankoihin sopivaksi. Tähän kulutin 38 grammaa huopuvien lankojen jämiä, lähinnä Limaa. Täytteeksi vanua ja yksi vinku.

Lelu on testattu, hyväksytty ja otettu omaksi. Tällä on harjoiteltu noutoa ja olemme pisteessä, että tämä lelu noudetaan, mitään muuta ei.

Kivoja pieniä töitä, jotka valmistuvat nopeasti, onnistuneita tuotoksia mitkä pääsevät suoraan käyttöön. Itselleni pari vuotta sitten kutomat lapaset eivät olleet niin onnistuneet. Tai ne olivat ihan onnistuneet jämälankalapaset, mutta ajatuksissani heitin ne pesukoneeseen ja tietenkin ne kutistuivat kun joukossa oli 100 prosenttisia villalankoja. Resorit olivat kuitenkin hyvät, joten päätin purkaa lapaset resoriin asti.

Tällaisiin epäonnisiin lapasiin oli hyvä kutoa uudet terät toisesta epäonnisesta työstä puretulla langalla. Miehelleni kolmisen vuotta sitten kutoma pipo venähti käytössä ja lanka värjäytyi pesussa (ei kuitenkaan palauttanut pipoa alkuperäiseen kokoonsa). En halunnut heittää ihanaa Louhittaren luolan lankaa uudestaan värjättynäkään pois, vaan päätin, että se on kaunista tällaisenaankin. Kahdesta pilalle menneestä työstä tuli lopulta minulle mainiot lapaset. 

Ihan älytöntä, mutta tuntuu kuin minulla olisi pakottava tarve pienentää lankavarastoani. Ihan kuin maailma sillä pelastuisi tai ilmastonmuutos pysähtyisi. Mutta tuntuu, kuin sitä pienentämällä saisin oman elämäni paremmin järjestykseen. Parhaiten lankavarastoni tietysti pienenisi, kun vaan tekisin isoja monen sadan gramman töitä pois, kuten alla olevan kuvan pohjana olevan torkkupeiton, mutta en malta, haluan saada äkkiä valmista. Kyllä ihmismieli on nurinkurinen.

Kaiken kutomisen jälkeen päätin vielä virkata jotakin. Edellä mainitun hukkapätkä-yhteisneulonnan innoittamana virkkasin jämälangoista keskospeiton hyväntekeväisyyteen. Peitolla on kokoa noin 42 cm * 42 cm, siihen kului 113 grammaa lankoja.

Lankavarastoni pienee hitaasti mutta varmasti (helmikuussa 448 grammaa). Tai no, miten sen ottaa. Purin muutaman kutomani työn, mitkä eivät ole löytäneet käyttäjää, purin, pesin, kuivatin ja kerin. Sen sijaan, että ne olisivat jääneet nurkkiin pyörimään ikuisiksi ajoiksi, saan langat parempaan käyttöön - ja nurkat tyhjiksi. Mutta se tarkoittaa, että lankavarastoni kasvoi 134 grammalla. Ja kun vielä löysin yhden projektipussin pohjalta sinne jääneen 30 gramman lankakerän, on helmikuun saldo yhteensä -284 grammaa.

Gramma kerrallaan, silmukka kerrallaan. Hyvä maaliskuuta!

Tammikuu

Tammikuu alkaa olla paketissa ja hyvä niin. Tammikuu on ollut rankka pitäen sisällään tuskallista surua - elämäni karvakasa nukkui pois. En tiennyt, että lemmikki voi vallata sydämen niin totaalisesti. Nyt tiedän. Ja nyt tiedän sen kuristavan tyhjyyden, mitä se jättää jälkeensä. Elämäni karvakasa oli perheenjäsen, rakas sellainen, ja sitä on valtava ikävä. Kuten elämässä aina, oli pakko jatkaa eteenpäin. Silmukka kerrallaan. Kyynel kerrallaan. Päivä kerrallaan. Ensin kudoin itselleni sukat, pitkästä aikaa tiimalasikantapäällä. Handun perussukkalankaa, jonka ostin syskyllä kun vierailin koirakavereiden kanssa Järvenpäässä Lentävässä Lapasessa (aivan ihana paikka, suosittelen käymään!). Itselle muistiin 66 silmukkaa, 2,5 mm puikot, langankulutus 63 grammaa.

Sukkien jälkeen aloin kutoa lapasia jämälangoista. Mökillä ei ole koskaan tarpeeksi lapasia, joten nämä menevät sinne. Vasemman puoleiset raitalapaset ovat kokonaan Suomi villaa - ah mikä tuoksu! - oikeanpuoleiset, reilusti ohuemmat aluslapaset ovat taas englantilaisia villalankoja. Aika monta jämänöttöstä sain siivottua lankavarastostani pois ja se on hyvä se. Suomilapasiin meni 63 grammaa ja englantilaisiin 39. 

Olen siis tammikuussa kuluttanut lankaa "huikeat" 165 grammaa. Mies pyysi, että tekisin hänellekin Oslo pipon, sitä varten kävin ostamassa 100 grammaa Arwettaa. Perusmatikalla on lankavarastoni kutistunut kuitenkin 65 grammalla ollen tällä hetkellä 9 304 grammaa.

En ole kutonut paljoa, mutta olen leiponut juurellani pitkästä aikaa. Taisi olla sekä leipuri että juuri vähän kohmeessa, mutta jospa se tästä taas lähtisi, säännöllinen leipominen nimittäin.

Jospa sitä muutenkin saisi elämän rutiineista taas kiinni, saisi arjen rullaamaan niinkuin kuuluu. Tammikuussa perheeseemme tuli koiranpentu. Se ei korvaa elämäni karvakasaaa, mutta vie ajatukset muualle. Se on ihana oma persoonansa, joka valvottaa ja vaatii paljon huomiota, mutta tuo myös niin paljoin iloa, että kaikki tuntuu taas paljon helpommalta. Kerään sydämeeni uusia tassunjälkiä.

En muista, milloin olisin viimeksi ostanut koirankakkapusseja. Käytämme muovisia leipäpusseja, joita meillä kertyy kaikesta leipomisestani huolimatta. Lisäksi saamme niitä kahdelta tuttavaperheeltä. Ne ovat kaiken kaikkiaan hankalia ja epäsiistejä säilytettäviä. Siksi tein niille oman laatikon.

Päällystin kenkälaatikon ruskealla pellavakankaalla, applikoin kankaaseen koiran kuvan ja kiinnitin alareunaan vetolenkin. Muutama mittavirhe osui matkalle, mutta tästä tuli minusta kiva. Toimii.

Leipäpussien uudelleen käyttö pienentää kierrätykseen menevän muovin määrää edes vähän ja sillä tavoin voimme välttää ostamasta erikseen valmistettuja muovisia kakkapusseja, mutta tuntuu, että muovia tulee ikkunoista ja ovista kaikesta välttelystä huolimatta. Vuonna 2019 veimme kierrätykseen 15 kiloa 336 grammaa muovia. Se on ihan järkyttävän paljon. Vuonna 2018 luku oli 15 kiloa 703 grammaa, eikä määrä näytä vähenevän tänäkään vuonna.

Olin kuullut puhuttavan Lidlin hevi-hävikki-laatikoista. Halusin kokeilla. Ostin 2 eurolla 4 yrttiruukkua, 2 salaattia, 8 omenaa ja 500 gramman parsakaalin. Hyvä diili minusta, mutta kaikki muoviin pakattuna!!!!! Tavallisesti en ostaisi italialaisia omenoita, varsinkaan muoviin pakattuna, mutta niin sanovat viisaammat, että pakkaus on paljon pienempi paha kuin itse tuote.

Tammikuu on ollut raivauskuu. Ja järjestelykuu. Kakkapussilaatikon innoittamana olen järjestämässä koko käsityökaappiani. En tiedä teistä muista, mutta aina joskus projektit venyy ja paisuu - ja silloin minä kaipaisin kaikkein eniten omaa askartelutilaa... Onneksi mieheni on aika kärsivällinen. Mitä kaikkea tässä on työn alla, siitä seuraavassa postauksessa.

Toivon, että saan meidän luppakorvasta hyvän neulekaverin. Olemme aloittaneet harjoittelun, jatkoin noin kolme vuotta sitten aloittamaaani torkkupeittoa. Olen vasta alkumetreillä, joten harjoitushetkiä riittää.

 

Ihanaa helmikuuta Sinulle!

Kudotuttaa

Kesällä näin instassa @voihanvillasukka n tekemät ihanat villasukat. Ihastuin niihin ja tiesin heti, että haluan kutoa samanlaiset. No, eihän niistä ihan samanlaiset tulleet, mutta kivat jämälankasukat kuitenkin. Tykkään erityisesti noista varren makkaroista.

Keväällä sain pari kerää valkoista villa(sekoite)lankaa, toinen valkoinen ja toinen luonnonvalkoinen. Pitkään mietin, mitä niistä tekisin, mutta sitten päätin kutoa peiton Käsitöitä keskosille -keräykseen. Aivotonta kutomista, aina oikeaa kulmasta kulmaan, 40 cm * 40 cm. Langat eivät ihan riittäneet, mutta jatkoin harmailla kun lanka loppui. Valkoinen ja harmaa on kivan hillitty, mutta pienen pieni tuo niin paljon iloa ja riemua mukanaan, että halusin peittoon jotain väriä. Virkkasin reunaan kerroksen mysteerikerälläni ja tykkään siitä, miten väri vaihtuu ja riippuen peiton kulmasta, se on ihan eri näköinen.

 
Hyväntekeväisyyteen menevät myös kutomani isot miesten lapaset. Lahjoitan nämä jaettavaksi jollekin kodittomalle Asunnottomien yössä. Käytin lapasiin pitkään marinoituneen yksittäisen kerän tummansininstä Karismaa ja pienen nöttösen Sachenmayerin Regiaa. Lapaset ovat nopeat kutoa (mutta hitaat päätellä, heh), enemmän aikaa meni siihen, kun jaoin pätkävärjätyn kahteen samankokoiseen pätkään ja sitten vielä kohdistin langat, jotta sain kudottua ne kaksinkertaisena. Siltikin lanka loppui kesken ja jouduin jatkamaan jollain tuntemattomalla tummansinisellä. Toivon, että lapasten saaja arvostaa enemmän niiden lämpöä kuin pientä sävyeroa sinisessä langassa.

TIlaustyönä kudoin Marimekko -henkisiä mailahuppuja. Nämä tarvittiin niin nopealla toimitusajalla, että aikaa parempiin kuviin ei jäänyt.

Olen kutonut paljon ja vieläkin kudotuttaa. Liekö syksyn sateet vai mikä saa aikaan suorastaan pakonomaisen tarpeen kutoa. Tänään kävin pitkällä lenkillä Haltialan metsissä, toivoin, että saisin ajatukseni järjestykseen. En saanut, olisi varmaan pitänyt kävellä toiset kaksi tuntia. Käyn suoranaista jaakobin painia itseni kanssa, lähteäkö mukaan Pipotuksen ja Käsityökuplassa:n järjestämään Pohjolan kutsu -yhteisneulontaan. Kirjoneulepoolo. Ihan oikeasti en tarvitse sellaista, vaikka ei minulla ole sellaista tai vastaavaa, muita neuleita kyllä riittävästi. Mutta malli on niin kaunis. Tekisin sen kyllä erivärisenä enkä tiedä, osaisinko ollenkaan sommitella värejä ja pitäisinkö lopputuloksesta. Silti ajatus yhteisneulonnasta houkuttaa. Olisi niin kivaa ja paljon kivempaa kuin kutoa yksin. Tiedän, ostolakkoni ei sallisi uusien lankojen ostamista ja edellinenkin villatakki on vielä pahasti vaiheessa. Sittenkään en osaa selvästi sanoa itselleni, että ei, en lähde mukaan. Mikä siinä on niin vaikeaa? Mukamas?

Miksi on niin vaikeaa pysyä tekemissään päätöksissä muutenkin? Toinen vuosi ostolakossa ja jo nyt stiplasin: ostin kukkaruukun hyvin kasvamaan lähteneelle joulukaktuksen pistokkaalleni. Ei mikään kauhean paha, mutta sittenkin. Syyskuun alussa haastoin itseni leipomaan kaikki leivät, pullat ja keksit perheelleni kuukauden ajan. Eilen aamulla kaupassa ostin Hävikkipussillisen leipää, eli 3 pakattua leipää. Joo, vältin leivän joutumisen roskiin, mutta eiköhän joku muukin olisi ostanut ne päivän aikana. Stiplasin tuon haasteen jo 12:n päivän kohdalla. Voisin todeta, että en ole iskussa, mutta ne kerrat kun olen onnistunut ja leiponut leivän itse, on se ollut herkullista ja mennyt viimeistä murua myöten.

Ulkona sataa rankasti, taidan tarttua puikkoihin ja kutoa muutaman kerroksen.

Elokuun lopussa

Elokuu vetelee viimeisiään. Odotan jo syksyä. Pimenevät illat ovat täällä, mutta kaipaan viileitä aamuja, villasukkia, helteet saisivat jo riittää. Ihana arki rullaa taas lasten koulujen myötä, mutta rutiinit etsivät vielä uomiaan. Mikään ei tapahdu itsestään niinkuin kevään viimeisinä koulupäivinä. Harrastusrumba kuljetuksineen vaatii vielä justeeraamista. Ei siis ihme, että tuntuu kuin aika ei riittäisi mihinkään. Vaikka ainahan se johonkin riittää, kuitenkin - varastettuja hetkiä ompelukoneen ääressä ja lopulta syntyy jotakin.

Tällä kertaa syntyi koiranlelu vanhoista farkuista. Raatolelu, kuollut katti. Olen nähnyt samanoloisen jossain netin ihmeellisessä maailmassa, mutten sitä enää tähän hätään löytänyt. Niinkuin niin monesti ennenkin, alkuperäinen idea ei ole minun, mutta malli ja toteutus ovat. Olisin kiittänyt inspiraatiosta. Tämä katti meni lahjaksi ihanalle boxeri neidillle.

Farkkua materiaalina riittää varastoissani vaikka kuinka. Lasten farkut ovat hyviä niin kauan kuin ne mahtuvat päälle. Omassa käytössä tulleet reiät eivät haittaa ja äidin paikkaukset on ihan ok, mutta kukaan ei halua toisen paikattuja housuja. Ei ainakaan yläasteella, ei edes ilmaiseksi. Sama koskee monia muitakin vaatteita, omassa käytössä ne ovat vielä ok, mutta kukaan ei huoli niitä seuraavalle kierrokselle. Niitä minä varastoin, kunnes keksin jotain käyttöä niille, yritän pitää ne pois sekajätteestä.

Kuopus toivoi omaa avainkoria työpöydälleen. Perheen yhteinen kori eteisessä lienee liian sotkuinen tai liian täynnä tavaraa, että sieltä ehtisi aamuisin etsiä omia avaimiaan. Mukava pieni välityö, virkattu kori juuttilangasta. Kuvan jälkeen vielä kovetin sen vesiliimaseoksella. Kuopus on tyytyväinen, niin olen minäkin.

Kaikkein helpoin on varastaa pieniä hetkiä kutimuksen ääressä, pari kerrosta kun perunat kiehuvat, muutama puikko ennen nukkumaan menoa, kantapää illalla telkkarin ääressä. Ei-kutojalle tuo voisi kuulostaa stressaavalle, mutta minua muutamakin silmukka rauhoittaa. Näin syntyi kummipojalle Harry Potter sukat, Rohkelikko -tuvan väreissä, kuinka muutenkaan. Jo pari raitaa tekee paljon, mutta varteen ompelemani kangasmerkki tekee näistä vielä astetta paremmat. En olisi merkkiä sukkia varten tilannut, mutta kun sellainen oli varastossani, olin iloinen, että sain sen hyödynnettyä.

Olen pakastanut tilliä, keittänyt omenahilloa, säilönyt kesäkurpitsaa ja leiponut omenapiirakkaa. Olen kuivattanut kanervankukkia, timjamia ja minttua. Tomaatit alkavat punastua. En voi enkä halua kerskailla satoni koolla, mutta jokainen itse kasvatettu tai itse kerätty juttu antaa iloa ja valaa uskoa paremmasta huomisesta. Muistan jonkun sanoneen, että oman maan antimet ovat pienituloisen palkankorotus. Mikä ihana ajatus. Vaikka ei olisi omavarainen, jokainen avomaankurkku on kotiin päin.

En ole koskaan tehnyt mitään rasvaa tai salvaa itse - en ennenkuin tänään. Olen käyttänyt muoviin pakattuja kemikaalihirviöitä, joita käsirasvaksi kutstuaan, purkki kerrallaan loppuun. Vieläkin voi jostain löytyä joku purkin loppu, mutta lisää en osta (enkä ole ostanut yli vuoteen).  Kesällä uutin siankärsämön kukkia aurngonkukkaöljyyn, tänään tein siitä mehiläisvahan kanssa salvaa. Niin kaunis aurinkoinen väri, kunhan salva jäähtyy kunnolla, pääsen testaamaan sitä.

Olen yrittänyt raivata kotiamme, järjestellä ja siivota, löytää jokaiselle tavaralle oman paikkansa. Työ edistyy äärimmäisen hitaasti, mutta edistyy kuitenkin. Samalla tein roska inventaarion, trash audit :in. Rajasin sen muoviroskiin, koska ne ahdistavat minua eniten. Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen, ajattelin, että näin voisin yrittää vielä karsia kotiimme tulevan muovin määrää. Tässä kuvassa on kaikki kierrätyskelpoinen muoviroska 10 päivän ajalta (poislukien leipäpussit, jotka käytämme koiran kakkapusseina), joukossa elämäni viimeinen Fairy-pullokin (toin sen mökiltä). Paljon on vielä parannettavaa, mutta tässäkin edistystä tapahtuu, vaikkakin tuskallisen hitaasti.

Joku tunnelmallinen kynttiläkuva olisi ollut tietysti kivempi tähän loppuun, mutta minun elämäni ei aina ole yhtä hehkeää kuin sisustuslehdissä. Joten näihin kuviin ja näihin tunnelmiin, mukavaa elokuun loppua.

Hortoilua

Ostolakkoa on nyt yli yhdeksän kuukautta takana. Tuntuu uskomattoman pitkältä ajalta, mutta toisaalta niin mitättömän lyhyeltä. Viime aikoina olen halunnut kaikenlaista kesämekosta uusiin nojatuoleihin ja puukengistä taikinan nostatuskoreihin. Miksi ihmeessä, tekeekö kevät sen? Vai mahdollisuus toivoa jotakin äitienpäivälahjaksi? Vai olenko ylipäätään kyllästynyt kaikkeen ja nyt iskee vasten kasvoja se, että näillä tavaroilla mennään?

Ostolakkoni ehdoissa on, että saan ostaa uudet kumisaappaat rikkinäisten tilalle. Mutta ihan parasta, minun ei tarvitsekaan käyttää tuota oljenkortta, koska luottosuutarini lupasi korjata saappaani! Ja hänellä tosiaan on täysi luottoni, koska hän sai korjattua pohjattomat vaelluskenkäni eikä edes ihmetellyt asiaa.

Sain minä sentään jotain uutta, virkkasin vaaleansinisestä kesäneuleesta ylijääneestä Allino-langasta tiskirätin. Mielenkiinnolla odotan, miten pellava-puuvilla-lanka toimii rättinä. Lanka ei ihan riittänyt kahteen rättiin, mutta ehkä se on hyvä testata ensin yhdellä. Tämä tulee tarpeeseen, sillä viime syksynä jo kertaalleen paikkaamani tiskirätti vetelee toden teolla viimeisiään.

Kun ei saa ostaa mitään itselleen, on hyvä hankkia uusia harrastuksia ja käyttää aikaa niihin perehtymiseen. Kävin hortoilemassa. Eli keräämässä villiyrttejä. Ostolakkoni myötä olen alkanut arvostaa alkukantaisia (ja ilmaisia) asioita. Vuosi sitten minusta tuskin olisi ollut keräämään vuohenputkia, nokkosista nyt puhumattakaan. Ja kuitenkin tässä sitä ollaan, iloisena ensimmäisestä saaliistani.

Osasta tein vuohenjuustopestoa (nam!), osasta kuivatin viherjauhetta ja osan pakastin. Nyt haluaisin päästä äkkiä takaisin mökille ja kerätä ainakin toisen korillisen luonnon antimia. Älkää pikkuiset kasvako liian nopeasti, olen tulossa lähipäivinä!

 
Villiyrteissä on sekin hyvä, että ne kasvavat varmasti. Rikkaruohoina ja viheliäisinä sellaisina minäkin pidin niitä vielä viime kesänä, nehän tunkevat joka paikkaan, vasta nyt ymmärrän, millaista lähiruokaa ne ovat. Omat viljelykseni eivät oikein ole onnistuneet tänä vuonna. Aiemmin kerroin, kuinka tomaatin taimeni kuolivat pystyyn. Kylvin uuden satsin ja nyt minulla on viisi pikkuista taimea, jotka tänään koulin vähän isompiin astioihin. Kylvin pari viikkoa sitten 10 avomaankurkun ja 10 kesäkurpitsan siementä. Ei mene kovin hyvin, kesäkurpitsoista on itänyt 2, kurkuista 1. Taisin olla liian itsevarma niiden kasvamisen suhteen, olin jo mielessäni nauttimassa sadosta ja sain näpeilleni. Tein uusintakylvön niistäkin, toivottavasti toinen kerta toden sanoo.

Joulukaktuksen pistokkaat eivät kahden kuukauden jälkeenkään ole osoittaneet mitään elon merkkejä uudella kasvulla, avokadon siemen antaa sekin odotuttaa itseään. Toivon, että olen vain malttamaton, mutta kyllähän se hyvältä tuntuisi, jos joku nyt onnistuisi.

Hapanjuurella leipominen alkaa sentään sujua jo aika hyvin. Vielä on säätämistä juuren ruokkimisen ja aikatauluttamisen kanssa, mutta perhe syö tyytyväisenä ja se on pääasia.

Ostolakosta alkaneeseen kestävämpään elämään kuuluu, että vaatteita korjataan ja ne käytetään (aikuisten oikeasti) loppuun. Minä olen korjannut vaatteita niin kauan kuin muistan, mutta nyt siitä saa olla julkisesti ylpeä. Olen parsinut sukkia, paikannut verkkareita, kaventanut fleece-liivin, tehnyt miehen uimashortseista esikoiselle sopivat, korjannut koiran lelut. Homma on oikeastaan aika koukuttavaa, kunhan alkuun pääsee, ja palkitsevaa.

Liekö kevätväsymystä, ilmastoahdistusta vai sekä että ja jotain ihan muuta, mutta on ollut vaikea ryhtyä toimeen. On ollut paljon helpompaa kutoa sukkia jämälangoista kuin vaikka pestä ikkunoita.

Olen kerännyt aikansa eläneitä pyyhkeitä kassiin, mutta en ole saanut aikaiseksi toimittaa niitä eläinsuojeluyhdistykselle, koska, niin, olen kutonut sukkia.

Olen hortoillut lankavarastossani ja hahmotellut seuraavaa projektia (mikä ei kyllä ole ollenkaan projektilistalla), mutta niinhän se on, että yksi asia johtaa toiseen ja sitten on jo selvä tarve jollekin asialle, tässä tapauksessa afrikkalaisista kukista tehtävälle tyynylle. Mutta siitä lisää joku toinen kerta.

Villasukkia ja pajunkissoja

Kuopus tarvitsi uudet villasukat. Mustat, oli yksiselitteinen toive. Varastostani olisi löytynyt  SukkaPuffan käsinvärjättyä värissä Heavy Metal Show ja mustaa 7veikkaa, mutta käsinvärjätty ei ollut mieleinen ja 7veikkaa oli liian vähän. Olin jo valmis ostamaan lisää jälkimmäistä (lasten tarpeet ovat ostolakon ulkopuolella), mutta sitten kuopus osoitti Rintalan luomutilan harmaata Ilo ja suru -sukkalanka vyyhtiä ja sanoi, että kyllä tämäkin kelpaa. Hyvä että "kelpaa", ehkä paras ja mieleisin lankani laatikossani. Kudoin sukat Sulhaspoika mallilla kirjasta Suuri suomalainen toivesukkakirja - miesten sukat. Sukat pääsivät heti jalkaan ja olivat jalassa koko pääsiäisen. Kun olisi ollut sopiva aika kuvata sukat, ne olivat narulla kuivumassa pludaamisen jäljiltä. Sukat ovat ihanat, vaikka niistä ei tähän hätään kuvaa olekaan. Erinomainen lisäbonus, ei tarvinnut ostaa lankaa.

Tilaustyönä kudoin tavallistakin tavallisemmat perusvillasukat. Ihana roosaan taittuva vaaleanpunainen on Hjertegarnin Sock4-lankaa. Väri on hyvin keväinen, todellinen vastakohta rouhealle harmaalle sukkalangalle kuopuksen sukissa.

Iso osa pajunkissoista on jo täydessä kukassa, mutta vielä löytyi harmaitakin maljakkoon pääsiäisen kunniaksi. Yhtään pääsiäiskukkaa en ostanut, ihailin muiden narsisseja. Minun ei tehnyt edes mieli mitään uutta pääsiäiskoristetta. Kaikki pääsiäisen karkit ostin irtokarkkivalikoimasta ja munat olivat Mignoneita. Ei mitään muovikrääsää, jee!

Aiemmin istuttamani tomaatintaimet ovat kaikki lopettaneet kasvunsa. Oletan, että etelän puoleinen ikkunalauta oli niille liian kuuma paikka, vaikka aurinkoisina päivinä laskinkin sälekaihtimet alas suoran auringonpaisteen eteen. Uudesta kylvöstä on 3 siementä itänyt, toivottavasti ne jaksaisivat satokuntoisiksi asti. Tämä pettymys taustalla olin ikionnellinen, kun lehtien alta löysin viime kesänä istuttamani raparperin taimen hyvinkin elinvoimaisena. Raparperipiirakka ja -kiisseli omista raparpereista on vaan niin paljon parempaa kuin muiden raparpereista tehty.

Monen monta vuotta olen haaveillut kesäkanoista, koska uskon, että omat munat olisivat niin paljon parempia kuin ostomunat. Emme kuitenkaan voi sellaisia ottaa, koska kuljemme kodin ja mökin väliä. Jatkamme siis ostomunilla. WWF:n uusien ruokasuositusten mukaan jokainen saisi syödä 6 kananmunaa kuukaudessa, meidän nelihenkiselle perheelle se tarkoittaisi 24 munaa kuukaudessa ja 288 munaa vuodessa. Se tuntuu paljolta, mutta ei oikeastaan ole. Tarkkaa tietoa käyttämistämme munista minulla ei ole, mutta S-kanavan omat ostot palvelun tietojen mukaan olemme viimeisen 12 kuukauden aikana ostaneet 330 munaa. Se on kuitenkin lähellä totuutta ja tarkoittaa, että olemme ylittäneet suositukset  noin 15 prosentilla. Toisin päin laskettuna, joka kuukausi pitäisi karsia 3,3 munaa, jotta olisimme suositusten rajoissa. Ei mahdoton tehtävä, mutta edellyttää, että asiaan kiinnittää huomiota.

Ainakin käytän munat kokonaan hyödyksi. Olen huuhdellut kuoret kunnolla, paahtanut uunissa ja sitten jauhanut sauvasekoittimella. Tämä hienohko kuori- eli kalkkijauhe pääsee lannoittamaan muun muassa edellä mainittua raparperia, tomaatitkin kuulemma pitävät munankuorista. Sammaleiseen pihaan pääsee loput ja näin yritän välttää muoviin pakatun puutarhakalkin ostamisen.   

Kevät on täällä, jäät lähtevät mökkijärvestä hetkenä minä hyvänsä. Minä nautin luonnon heräämisestä, nelijalkainen ystävämme nauttii keväästä omalla tavallaan.

 

Aika kiristää ruuvia

Olen ollut ostolakossa 8 kuukautta. Kahdeksan kuukautta! Ja muutama päivä päälle. Päällimmäisenä ajatuksena ei ole onnistuminen, vaan pelko siitä, että kohta tämä loppuu. Ostolakko, määräaikainen projekti, tuntuu ulkopuolisille hyväksyttävältä syyltä olla ostamatta "mitään". Entäs kun tämä loppuu? Millä minä sitten perustelen ostamattomuuttani?

En ole onnistunut täydellisesti, mutta annan silti itselleni kouluarvosanan kiitettävä. Olen vahingossa ostanut sukkapuikot (muuten lahjasukat olisivat jääneet tekemättä) ja vessaharjan, tietoisesti olen ostanut napit villatakkiin (sain keskeneräisen työn valmiiksi) ja pussin multaa. Mitään muuta en ole ostanut, muistaakseni. Olen pitkän harkinnan jälkeen toivonut ja saanut joululahjaksi parsinsienen ja synttärilahjaksi uudet, muovittomat peiton sekä tyynyn. Olenko halunnut asioita enemmän? Kyllä! Onko ollut vaikea kieltäytyä haluamistani tavaroista? Ei.

Olen lakkoni aikana ostanut (sallitusti, sääntöjeni mukaisesti) lankaa lahjasukkiin sekä pojan pipoon. Muuten olen kuluttanut ja käyttänyt omia varastojani. Ostolakkooni ja lankavaraston pienentämiseen sopi täydellisesti Tavaroiden taikamaailman Johannan Instan puolella järjestämä jämälankasukkaprojekti #tajunnanvirtakal. Tykkään tekemistäni sukista, vaikka en ole täysin tyytyväinen teräosaan. Silmiini sopivampi teräosa olisi vaatinut uuden langan ostamista, ja se ei nyt ollut tarkoituksena, eikä mahdollistakaan.

Kuvassa sukat kuopuksen jalassa, joten koko ei ole ihan kohdillaan, omaan jalkaani ne ovat erinomaiset. Sain kulutettua kaksi jämäkerää kokonaan, kaikkia muita jäi vielä jäljelle. Itselle muistiin langan menekki 81 grammaa, 68 silmukkaa puikoilla 2,5mm.

 
Lankaa olisi kiva saada lisää, aina, niin ainakin luulen, mutta oikeasti, varastoni riittävät vielä pitkälle ja olen tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen. Minun ei tarvitse seurata kaikkia uusimpia ihanuuksia, saan pudota valtavirrasta ja kärryiltä (vaikka väkisinkin ihastelen muiden aikaansaannoksia ja niissä käytettyjä lankauutuuksia). Lankojen lisäksi mikään muukaan ei ole loppunut. En ole joutunut vielä edes säätämään asioiden tai esineiden riittämisen kanssa. En ole ostanut leikkokukkia, päinvastoin olen ilahtunut kun siskontytöltä saamaani joulukaktuksen pistokkaaseen on ilmestynyt pienen pienet juuret ja nauttinut koivunoksiin ilmestyneistä hiirenkorvista. Erinomainen vaihtoehto ostetuille leikkokukille.

Katsoin eilen dokumentin Muovi - ihmeaineesta inhokiksi. Sinällään siinä ei ollut mitään uutta, mutta kyllä se pisti taas pohtimaan, mitä vielä voisin tehdä tämän meidän maapallomme hyväksi. Kaikki ensisijaiset, helpot konstit ovat jo osa arkeamme: kestokassit ja pussit ovat aina mukana kaupassa, emme käytä talouspaperia tai kertakäyttöisiä nenäliinoja muovipilleistä tai kertakäyttöastioista puhumattakaan. Korjaan vaatteet (ja kaiken mahdollisen muunkin) ja sammutamme valot poistuessamme huoneesta. Pyrimme minimoimaan ruokahävikin, teen ruoan niin paljon kuin mahdollista alusta asti itse. Lajittelemme ja kierrätämme roskat niinkuin kuuluu. Ikkunalaudalla kasvaa yrttejä, ituja ja versoja. Kylvin tomaatin siemeniä ja ne itivät hyvin, mutta eivät ole sen jälkeen kasvaneet. Kylvin pari päivää sitten uuden erän, toivottavasti ne kasvavat taimiksi asti, vielä kivempi olisi jos ne tuottaisivat satoa.

Mutta tämä ei riitä. On aika kiristää ruuvia, pistää seuraava vaihde silmään. Olen yrittänyt muuttaa ruokavaliota kasvispainoitteisemmaksi, mutta siinä on haasteita kun perheessä on kaksi teini-ikäistä poikaa, jotka ovat tottuneet jauhelihaan ja maitoon. Tällä hetkellä teen usein kahta eri ruokaa, missä ei siinäkään ole mitään järkeä ihan jo sähkönkulutuksen kannalta. Minulla on kaupassa vain rajallinen määrä aikaa käytettävissä, ja jokaisen tuotteen kohdalla en pysty googlaamaan sen hyvyyttä tai pahuutta. Jos banaanit ovat ok, onko naapurimaasta tuotettu hunajameloni ok? Sen tiedän, että monesti olen vain valinnut sen muoviin pakatun tilalle lasisen tai kartonkisen vaihtoehdon, mutta ei se riitä, on löydettävä enemmän niitä täysin pakkauksettomia, mahdollisesti meille uusia tuotteita. Ostin mustapapuja tarkoituksena tehdä pihvejä. Nähtäväksi jää, syönkö minä ne kaikki yksin.

Ostin myös yhden avokadon, ensimmäistä kertaa kolmeen neljään vuoteen. Se on ruokaa, joten ei hätää ostolakon kannalta, se on sallittua, vaikka päällimmäisenä tarkoituksena olikin saada nimenomaan sen siemen. Kun esikoinen näki avokadon, hän sanoi: "Äiti pliis, älä osta noita kun ne kuluttaa niin paljon vettä!" Hahaa, tuo kunnon isoja pihvejä toivova teini on sisäistänyt ainakin jotakin. Kyllähän minä sen tiesin enkä osta enää toiste, mutta tämän kerran annoin itselleni luvan. Nyt sen siemen on hammastikkujen varassa puoliksi vedessä - toivottavasti itämässä, minun pikku Sputnikini.

Aurinkoista ja iloista huhtikuuta Sinulle. Minun tavoitteenani huhtikuussa on kulkea pyörällä mahdollisimman moneen paikkaan!

Soulmates & Heartbeats

Kudoin kahdet pikkuiset sukat vastasyntyneille, vaikka rehellisesti sanottuna en tiedä, kuinka moni vastasyntynyt Suomessa tarvitsee vielä yhdet villasukat.  Jäävätkö nämäkin vain pyörimään muistojen laatikkoon tai Kierrätyskeskuksen ota ilmaiseksi -osastolle? Sukkia kutoessani en saanut mieleeni ajatusta, että auttaisin jotain hätää kärsivää. Kudoin sukat, koska minulla nyt oli sopivat langat, langat, joille halusin keksiä käyttöä ja noh, mikään toinen projekti ei huvittanut sillä hetkellä.

Soulmates & Heartbeats -vauvasukkakeräys on Niina Laitisen järjestämä ja mallit ovat hänen suunnittelemansa. Kaikki kunnia hänelle, sukat ovat minustakin ihanat ja varmasti ne, jotka sukat saavat, ottavat ne mielellään vastaan. Ehkä minusta vain on tullut liian skeptinen matkalla kohti tarveperusteista elämää (hankinnat ja lahjat mukaanlukien) ja kaiken tämän tavaramäärän keskellä ahdistaa tehdä jotain lisää.

Eikä tässä tietenkään vielä kaikki. Aloin kutoa itselleni sukkia Regian Cotton langasta. Miellyttävä tuttavuus, jonka ostin "akuuttiin kesäsukkatarpeeseen" heinäkuussa 2016. Huoh. Olisin halunnut kutoa jotkut kauniit pitsisukat, mutta päädyin kutomaan ihan sileää neuletta. Minulla on reilu 40 koon jalka ja kaikki silmiin osuneet sukkamallit ovat koolle 38-39. En jaksanut alkaa säätää ja mittailla mallin muokkaamisesta puhumattakaan. Hyvät käyttösukat tulee näinkin.

Kun sain toisen sukan kudottua, sain kirjastosta lainaan kaksikin eri sukkakirjaa. Kummassakin kirjassa olisi ollut monta hyvää mallia. Olisin tietysti voinut purkaa sukan ja kutoa valitsemani mallin, mutta en viitsinyt. Molempia kirjoja olen jonottanut pitkään. En voi syyttää huonoa tuuria siitä, että nyt sain kirjat lainaan. Oma on vikani, kun juuri nyt päätin tehdä taas yhden tekemättömän projektin pois.

En tiedä, johtuuko keväästä vai mistä, mutta huomaan taas haalivani projekteja enemmän kuin ehdin tehdä. En ole ostanut mitään materiaaleja, ostolakkoni on pitänyt, mutta ajatukseni harhailevat. Lukiessani noita sukkakirjoja mietin, kuinka voisin tehdä jotkut miehelle lahjaksi ja käydä ostamassa siihen lankaa. Onneksi tämä oli vain ajatus, mutta en selvästi ole vielä täysin sisäistänyt tätä lakkoa / elämäntapaa. Haluan, että tekeminen lähtee tarpeesta ja haluan käyttää olemassa olevia materiaaleja.

Ajauduin Ison Omenan Granit myymälään tässä eräänä päivänä ja pakko myöntää, olin veitsen terällä. Huomasin haluavani lisää kasveja, tai edes kukkaruukkuja, lasipurkkeja keittiöön, pellavaesiliinallekin olisi ollut käyttöä, edes uusi kiva saippua.... Ihan oikeasti, mistä kaikki tämä haluaminen tulee?

Kuin pudotuksena takaisin maan pinnalle ryhdyin kotona korjaamaan poikien uimashortseja. Esikoinen onnistui repäisemään vyötärönauhan viime kesänä johonkin. Shortsit ovat muuten vielä ehjät ja menevät kuopukselle ensi kesänä, joten päätin korvata vyötärökaistaleen kuopuksen pieneksi jääneiden shortsien (joita kukaan ei halunnut ostaa kirppikseltä edes yhdellä eurolla) ehjällä kaistaleella. Tämän piti olla pieni homma, mutta pelkkään purkamiseen ja valmisteluun meni yli tunti. Korjaus ei ole vielä valmis, mutta olen iloinen, että pystyn antamaan edes toisille shortseille lisää elinaikaa (ja välttämään uusin ostamisen tilalle).

Ihanaa viikonloppua!