Arjen keskellä

Arki rullaa eteenpäin sellaista vauhtia, ettei aina meinaa pysyä perässä. Mitään ei ole valmistunut käsityörintamalla, vaikka olen kutonut niin että niskat ja hartiat ovat ihan extrajumissa. Haluan saada esikoisen torkkupeiton valmiiksi ja lupasin itselleni, etten aloita mitään ennenkuin se on valmis. Mieleni kyllä tekisi, mutta tällä kertaa aion pysyä tiukkana. Vielä noin 150 grammaa ja sitten on vuorossa päättely ja pingotus.

Olen ollut ulkona koiran kanssa. Pari tuntia menee yhdessä hujauksessa kun seuraa pennun tohinaa ja rehellisesti sanottuna, en tiedä mitään sen parempaa. Samalla olen tehnyt mitä ihmeellisimpiä löytöjä. Vai mitä sanotte tästä myrskyn rantaan huuhtomasta puutarhatuolista? Joo, yksi ruuvi puuttuu ja se täytyy hioa ja käsitellä uudestaan ja tottakai haluan tehdä siihen jonkun kivan kesäisen tyynyn, mutta sittenkin. Vaikka työlistani näin kasvaa, tämä on mielestäni erinomainen löytö. Tiedän tälle täydellisen paikan mökillä.

Muutama päivä Myrskyntuoman löytämisen jälkeen näin maassa pensaan. En ruukkua missään, enkä myöskään kuoppaa. Ilkivaltaahan tämä on, joku repinyt viime syksynä istutetun pensaan irti paikoiltaan, mutta en raaskinut jättää sitä irtonaisena kuolemaan. Kannoin pensaan kotiin ja istutin väliaikaisesti ruukkuun. Kunhan lehdet puhkeavat ja tiedän, mikä pensas on kyseessä, päätän mihin mökillä sen istutan.

Olen kylvänyt paprikan ja tomaatin siemeniä ja seuraan niiden kasvua päivittäin. Mikä ilo! Kävin kaikki siemeneni läpi enkä voi kuin ihmetellä millaisia määriä niitä olen joskus ostanut, hamstrannut suorastaan. Edelleen löytyy avaamattomia pusseja, joiden parasta ennen on ollut syyskuussa 2010. Voi olla, että ne itävät vielä, voi olla että eivät. En kuitenkaan halua heittää niitä suoralta kädeltä pois, joten pussi kerrallaan aion käyttää ne pois ja vähentää mahdollista hävikkiä. Tomaatin siement olivat nekin vanhoista pusseista. Siksi kylvin niitä vähän reilummalla kädellä, ja kuinkas kävikään? Kaikki itivät! Siskon tyttöni on onneksi luvannut ottaa ainakin muutaman taimen. 

Olen yrittänyt vähentää hävikkiä myös keittiössä ja käyttänyt pois kaikenlaisia kummajaisia, mitä kaapistani löytyy. Kuivatusta hernerouheesta tein hernerouhepihvejä ja pakko sanoa, että niistä tuli erittäin hyviä. Hernerouhetta voisin ostaa joskus uudestaankin. Vajaan pussin mantelirouhetta upotin toscakakkuun, mutta sen kohdalla jouduin pohtimaan onko tässä mitään järkeä: ostaa kokonainen pussi mantelilastuja, että saa käytettyä vajaan pussin mantelirouhetta? No, oli järkeä tai ei, kakusta tuli hyvä ja se on viimeistä palaa lukuunottamatta jo syöty. Mannasuurimoita minulla oli jostain syystä kaksi avattua pussia vaikka meidän perheessä niitä ei kauheasti kulu. Löysin netistä mannakeksien ohjeen. Lopputulos ihan ok, mutta ei pääse jatkoon. Syödään sitten mannapuuroa vähän useammin. Harmi, ettei viime kesänä ollut yhtään puolukoita, olisin tehnyt vispipuuroa.

Vaikka mitään käsitöitä ei olekaan valmistunut, olen silti ommellut ahkerasti. Olen paikannut kolmet farkut ja jatkanut niiden käyttöikää vähintään vuodella, toivottavasti kahdellakin. Aloitin miehen mökkifarkuista, ajatuksena, että niistä saan hyvän harjoituskappaleen. Miehen farkkuihin korjasin taskunsuut, taskut, haarat ja lahkeen reunat. Korjasin tai vahvistin.

Kuluneimpien kohtien päälle laitoin uutta kangasta poikien pieneksi jääneistä farkuista, joita kukaan ei ole huolinut edes muutamalla eurolla kirputtorilla. Nyt olin iloinen, että olin säästänyt farkut enkä vienyt niitä vaikka johonkin keräykseen. Olin suorastaan tyytyäinen, että minulla on kenkälaatikollinen farkun paloja odottamassa käyttöä. Reikien kohdalle laitoin nurjalle puolelle palan farkkua ja tikkasin mahdollisimman saman värisellä langalla lagansuuntaisesti tarpeeksi monta kertaa.

Minun siisteissä farkuissani oli polvessa reikä. Kaaduin reilu vuosi sitten ja siitä asti reikä on odottanut korjaamista - ja samalla tietysti kasvanut lisää kuluessaan. Milloinkohan sitä oppisi korjaaman reiät heti kun ne tulevat? Sitä pääsisi paljon helpommalla ja lopputulos olisi mitä todennäköisimmin siistimpi.

Tähänkin laitoin farkkukangasta reiän taakse ja ompelin koneella edestakaisin.  Ei nämä enää niin siistit ole, mutta ehdottomasti käyttökelpoiset vielä.

Haastellisimmat farkut jätin viimeiseksi. Näissä oleva reikä ei varsinaisesti ollut vielä kovin suuri, mutta koko lahje etureiden kohdalta oli niin kulunut, että oli vain ajan kysymys, milloin se olisi revennyt kokonaan ja olisin kulkenut siveettömästi julkisella paikalla. Katselin lahjetta sisäpuolelta valoa vasten ja mietin, ryhdynkö edes korjaamaan. Olisin voinut viedä housut Finlaysonin myymälään mistä ne olisi lähetetty Belgiaan ja tehty uutta kuitua käytettäväksi Finlaysonin pyyhkeissä, mutta halusin mieluummin jatkaa farkkujen käyttöä ja mikä olennaisinta, lykätä uusien farkkujen ostamista mahdollisimman pitkään. Olen monesti ennenkin sanonut, että jos se on korjattavissa, se pitää korjata. 

Lopputulos kelpaa minulle. Toki näihin olisi voinut tehdä sashiko-tyyppisen paikkauksen ja korostaa housujen kulumista, mutta tämä on sittenkin enemmän minun näköiseni. 

Kyllä näillä vielä kehtaa käydä koiran kanssa lenkillä. Pari kuraista tassunjälkeä eikä kukaan edes huomaa mitään.

Korona sotkee maailmanmenoa ja jokaisen arkea enemmän tai vähemmän. Pienyrittäjänä minua harmittaa jokainen suunnitellun työn peruuntuminen, mutta ei niille mitään voi. Ei auta kuin keskittyä arkisiin asioihin ja jatkaa eteenpäin. Siivoaminen, taimien kasvatus, ruoanlaitto ja vaatteiden huoltaminen, kaikki arkiset asiat tuovat ainakin minulle lohtua ja uskoa siitä, että tämäkin menee ohi.  

Ihanaa kevättä ja aurinkoisia päivä Sinulle!

Tuunaamalla elämä järjetykseen

Alkuvuosi on mennyt tavaroita läpikäydessä - karsimista, tuunausta, siivoamista, uudelleen järjestelyä. Palkitsevaa, mutta hidasta hommaa. Ompelulaatikkoni on ollut pitkään yksi kaaosta puoleensa vetävä angstinen muovilaatikko. Kaappeja läpikäydessäni löysin puisen viinilaatikon. Laatikossa, jonka olemassaolon olin kokonaan unohtanut, oli vesivärejä, joilla on maalattu viimeksi noin 10 vuotta sitten. Laatikon löytäessäni tiesin, miten haluan ompelutarvikkeeni järjestää.

Tein laatikkoon väliseinät, jotta sain siihen sopivat lokerot. Tämä oli niitä hetkiä kun toivon, että olisi kunnon työtilat ja välineet myös puutöiden tekemiseen. Mutta serkkuni sanoja lainatakseni, minkä sahaus heittää, sen maali peittää.

Isosiskolta sain harmaata kalkkimaalia (ylijäämä jostain projektista) ja maalasin mittavirheet piiloon. Lopputulos ei varmasti läpäisisi puusepän tarkastusta, mutta minulle ompelulaatikko on täydellinen. Kun ompelulaatikko on järjetyksessä, on elämäkin järjestyksessä.

Vielä haluan tehdä uuden neulatyynyn. Kuopuksen koulun kässätunneilla askartelema kilpikonna on palvellut kilpensä puhki. Toki sen voisi paikata, mutta haluan sen verran pienemmän, että se mahtuu ompelulaatikkooni. Että sille oikeasti on oma paikka eikä niin, että se vain on jossain ompelulaatikon lähettyvillä.

Samaan aikaan sopivasti vuorotellen ompelulaatikon tuunaamisen kanssa tein lapsille omat muistojen laatikot, nekin vanhoista viinilaatikoista. Olen näitä laatikoita joskus Alkosta hamstrannut, minusta ne ovat kivoja ja käytännöllisiä ja ainakin siihen aikaan niitä sai ilmaiseksi, kunhan pyysi. Kanteen liimasin puiset kirjaimet, jotka aikoinaan oli lastenhuoneessa vaatekaappien ovissa kertomassa kumpi on kummankin kaappi. Nyt on neuvolakorteille, diplomeille, todistuksille ja muille aarteille selkeät paikat.

Tähän projektiin sain upotettua kolmen vanhan maalipurkin jämät (maalit ovat värimalleja vuodelta 2013 kun etsimme sopivaa sävyä esikoisen huoneen seinään). Mikään maaleista ei olisi ykinään riittänyt, mutta yhdistin ne ja sain kuin sainkin laatikot maalattua - ja kolme maalipurkkia tyhjennettyä ja vietyä metallinkeräykseen. Ah, niin palkitsevaa!

Ei kahta ilman kolmatta, joten vielä yksi maalausprojekti. Kuopus teki koulussa 2019 äitienpäivälahjaksi kehyksen, jonka sisällä oli äitienpäiväkortti. Tämä oli jotenkin rosoisen kiva ja tykästyin tähän heti tämän saadessani.

Reunukset oli liimattu vain pahville ja kun osa puupaloista oli maalattu, päätin tuunata tämän uusiksi. Liimasin reunukset vanerille ja lisäsin useamman kerroksen maalia pintaan. Tiesin koko ajan, että haluan tähän yhden lempivalokuvistani, parin vuoden takaisen mökillä otetun kuvan, jossa ovat kaikki elämäni miehet. Tämä kuva kehyksineen menee mökille.

Viimeisin tuunausprojektini oli vähän pehmeämpi. Vaikka ulkona on plus asteita, tarvitsee elämäni luppakorva jotain lämmintä päälleen. En halua ostaa mitään paitaa tai takkia, kun se mahtuisi maksimissaan kaksi viikkoa ja jäisi sitten pieneksi, joten tein sellaisen vanhasta villapaidastani. Paidasta, jota olen käyttänyt viimeksi yli 20 vuotta sitten. Paidasta, joka oli aivan liian pieni ja on vain odottanut, että tekisin siitä tyynynpäällisen tai jotain muuta. Nyt tein siitä koiralle paidan ja tämä on juuri tarpeeksi lämmin. Mallina käytin kaverilta lainassa ollutta vähän pienempää paitaa ja mukana oli paljon hyvää tuuria.

Hiihtoloma - eikä toivoakaan päästä hiihtämään, talviloma - raparperit ja pionit puskevat pintaan. Maailma on sekaisin, onneksi oma elämäni on edes pikkuisen enemmän järjestyksessä.

Lumiukkoja

Olen tehnyt lumiukkoja. Ensimmäisen tein Lumiukko elokuva mielessäni. Tehdessäni hyräilin Walking in the air, huomasin hymyileväni.

Lumiukon porkkananenä on siis edellisen postauksen arvoituksen ratkaisu. Useampi nenä, tai siinä vaiheessa vielä oranssiin maalin dipattu grillitikun pää, oli sokerikulhossa kuivumassa. Niinkuin niin usein ennenkin, eihän se lumiukko yhteen jäänyt. Tein perheen teineille kuulokepäiset lumiukot. Voipi olla, että nämä koristavat meidän joulupöytää tänä aattona.

Pian lumiukkoja oli kokonainen armeija. Pipopäisiä, silinterihattuisia. Kaikilla porkkananenä ja "hiilestä" tehdyt silmät ja suut.

Tämä oli hauska kierrätysprojekti. Miehen loppuun pelaamat golf pallot saivat uuden elämän (toki kunnon pesun ja pari kerrosta maaliakin). Käytin loppuun lasten kuivumassa olleista pienoismallimaaleista taas yhden purkin. Erilaisia nauhoja huiveiksi, jämälankoja kaulaiinoiksi ja pipoiksi, löytyipä laatikostani mustaa huopaakin silinterihatuksi. Entäpä olkihatut? Ne tein säkkikankaasta ja kuohuviinipullon korkista. Kuka ukoista on sinun suosikkisi?

Jatkoin kierrätysteemalla (eli kodin raivaamisella). En tiedä, mistä meille on jäänyt viisi puista verhorengasta. Todella kummallinen määrä. Mietin pitkään, että olisin vain polttanut ne takassa, mutta sitten keksin tehdä niistä purulelut vauvalle. Nyt pitäisi vielä löytää jostain vauva tai vauvat, jotka tarvitsevat puruleluja. Miksi en keksinyt tätä silloin kun omat lapseni olivat vauvoja? Nyt taisin joutua ojasta allikkoon...

Seuraava projekti ei oikeastaan liity raivaamiseen, tämä oli puhdas päähänpisto. Tai ei nyt ihan puhdas, koska aikaisempina vuosina minulta on myyjäisissä kysytty kissojen leluja. Mutta siis tein huovutettuja kissanleluja, pikkuisia kaloja joiden sisällä on kulkunen. Inspiraatiota hain netin syövereistä mutta malli ja toteutus on taas omasta päästäni. Tähän sain hyvin käytettyä pikkuisia langan pätkiä. Olen säästänyt niitä ajatuksena joskus käyttää niitä huovutettavien lapasten raitoihin, mutta tämä oli ehdottomasti kivempi käyttötarkoitus.

Sukkalankojen jämistä tein palkkiraitasukkia, koska kaikki muutkin tekevät niitä nyt. Näistä tuli pienet, vain noin kokoa 30. Pinkit onnistuivat mielestäni hyvin, sinisävyisissä värit ovat liian lähellä toisiaan erottuakseen kunnolla.

Ja koska minulla oli yksi ylimääräinen Tylypahka -kangasmerkki, tein Tylypahka sukat. Perusharmaat sukat, mutta teräosaan kudoin kaikkien tupien raidat. Tämä olisi erinomainen lahjaidea sellaiselle Harry Potter fanille, joka ei vielä ole varma, mihin tupaan kuuluu.

Aiemmin syksyllä tein koirashampoota, nyt paketoin ne. Ruskeaa paperia, niini nauhaa ja painettu tassun jälki koristeeksi. Yksinkertaista mutta kaunista. Näitä voisi antaa koirakavereille lahjaksi.

Se on ensimmäinen adventti viikonloppuna. Alle kuukausi jouluun. Minä olen ensi viikonloppuna Riihimäellä ja Kellokoskella joulumyyjäisissä. Tervetuloa, jos olet yhtään samalla suunnalla.

Kudotuttaa

Kesällä näin instassa @voihanvillasukka n tekemät ihanat villasukat. Ihastuin niihin ja tiesin heti, että haluan kutoa samanlaiset. No, eihän niistä ihan samanlaiset tulleet, mutta kivat jämälankasukat kuitenkin. Tykkään erityisesti noista varren makkaroista.

Keväällä sain pari kerää valkoista villa(sekoite)lankaa, toinen valkoinen ja toinen luonnonvalkoinen. Pitkään mietin, mitä niistä tekisin, mutta sitten päätin kutoa peiton Käsitöitä keskosille -keräykseen. Aivotonta kutomista, aina oikeaa kulmasta kulmaan, 40 cm * 40 cm. Langat eivät ihan riittäneet, mutta jatkoin harmailla kun lanka loppui. Valkoinen ja harmaa on kivan hillitty, mutta pienen pieni tuo niin paljon iloa ja riemua mukanaan, että halusin peittoon jotain väriä. Virkkasin reunaan kerroksen mysteerikerälläni ja tykkään siitä, miten väri vaihtuu ja riippuen peiton kulmasta, se on ihan eri näköinen.

 
Hyväntekeväisyyteen menevät myös kutomani isot miesten lapaset. Lahjoitan nämä jaettavaksi jollekin kodittomalle Asunnottomien yössä. Käytin lapasiin pitkään marinoituneen yksittäisen kerän tummansininstä Karismaa ja pienen nöttösen Sachenmayerin Regiaa. Lapaset ovat nopeat kutoa (mutta hitaat päätellä, heh), enemmän aikaa meni siihen, kun jaoin pätkävärjätyn kahteen samankokoiseen pätkään ja sitten vielä kohdistin langat, jotta sain kudottua ne kaksinkertaisena. Siltikin lanka loppui kesken ja jouduin jatkamaan jollain tuntemattomalla tummansinisellä. Toivon, että lapasten saaja arvostaa enemmän niiden lämpöä kuin pientä sävyeroa sinisessä langassa.

TIlaustyönä kudoin Marimekko -henkisiä mailahuppuja. Nämä tarvittiin niin nopealla toimitusajalla, että aikaa parempiin kuviin ei jäänyt.

Olen kutonut paljon ja vieläkin kudotuttaa. Liekö syksyn sateet vai mikä saa aikaan suorastaan pakonomaisen tarpeen kutoa. Tänään kävin pitkällä lenkillä Haltialan metsissä, toivoin, että saisin ajatukseni järjestykseen. En saanut, olisi varmaan pitänyt kävellä toiset kaksi tuntia. Käyn suoranaista jaakobin painia itseni kanssa, lähteäkö mukaan Pipotuksen ja Käsityökuplassa:n järjestämään Pohjolan kutsu -yhteisneulontaan. Kirjoneulepoolo. Ihan oikeasti en tarvitse sellaista, vaikka ei minulla ole sellaista tai vastaavaa, muita neuleita kyllä riittävästi. Mutta malli on niin kaunis. Tekisin sen kyllä erivärisenä enkä tiedä, osaisinko ollenkaan sommitella värejä ja pitäisinkö lopputuloksesta. Silti ajatus yhteisneulonnasta houkuttaa. Olisi niin kivaa ja paljon kivempaa kuin kutoa yksin. Tiedän, ostolakkoni ei sallisi uusien lankojen ostamista ja edellinenkin villatakki on vielä pahasti vaiheessa. Sittenkään en osaa selvästi sanoa itselleni, että ei, en lähde mukaan. Mikä siinä on niin vaikeaa? Mukamas?

Miksi on niin vaikeaa pysyä tekemissään päätöksissä muutenkin? Toinen vuosi ostolakossa ja jo nyt stiplasin: ostin kukkaruukun hyvin kasvamaan lähteneelle joulukaktuksen pistokkaalleni. Ei mikään kauhean paha, mutta sittenkin. Syyskuun alussa haastoin itseni leipomaan kaikki leivät, pullat ja keksit perheelleni kuukauden ajan. Eilen aamulla kaupassa ostin Hävikkipussillisen leipää, eli 3 pakattua leipää. Joo, vältin leivän joutumisen roskiin, mutta eiköhän joku muukin olisi ostanut ne päivän aikana. Stiplasin tuon haasteen jo 12:n päivän kohdalla. Voisin todeta, että en ole iskussa, mutta ne kerrat kun olen onnistunut ja leiponut leivän itse, on se ollut herkullista ja mennyt viimeistä murua myöten.

Ulkona sataa rankasti, taidan tarttua puikkoihin ja kutoa muutaman kerroksen.

Elokuun lopussa

Elokuu vetelee viimeisiään. Odotan jo syksyä. Pimenevät illat ovat täällä, mutta kaipaan viileitä aamuja, villasukkia, helteet saisivat jo riittää. Ihana arki rullaa taas lasten koulujen myötä, mutta rutiinit etsivät vielä uomiaan. Mikään ei tapahdu itsestään niinkuin kevään viimeisinä koulupäivinä. Harrastusrumba kuljetuksineen vaatii vielä justeeraamista. Ei siis ihme, että tuntuu kuin aika ei riittäisi mihinkään. Vaikka ainahan se johonkin riittää, kuitenkin - varastettuja hetkiä ompelukoneen ääressä ja lopulta syntyy jotakin.

Tällä kertaa syntyi koiranlelu vanhoista farkuista. Raatolelu, kuollut katti. Olen nähnyt samanoloisen jossain netin ihmeellisessä maailmassa, mutten sitä enää tähän hätään löytänyt. Niinkuin niin monesti ennenkin, alkuperäinen idea ei ole minun, mutta malli ja toteutus ovat. Olisin kiittänyt inspiraatiosta. Tämä katti meni lahjaksi ihanalle boxeri neidillle.

Farkkua materiaalina riittää varastoissani vaikka kuinka. Lasten farkut ovat hyviä niin kauan kuin ne mahtuvat päälle. Omassa käytössä tulleet reiät eivät haittaa ja äidin paikkaukset on ihan ok, mutta kukaan ei halua toisen paikattuja housuja. Ei ainakaan yläasteella, ei edes ilmaiseksi. Sama koskee monia muitakin vaatteita, omassa käytössä ne ovat vielä ok, mutta kukaan ei huoli niitä seuraavalle kierrokselle. Niitä minä varastoin, kunnes keksin jotain käyttöä niille, yritän pitää ne pois sekajätteestä.

Kuopus toivoi omaa avainkoria työpöydälleen. Perheen yhteinen kori eteisessä lienee liian sotkuinen tai liian täynnä tavaraa, että sieltä ehtisi aamuisin etsiä omia avaimiaan. Mukava pieni välityö, virkattu kori juuttilangasta. Kuvan jälkeen vielä kovetin sen vesiliimaseoksella. Kuopus on tyytyväinen, niin olen minäkin.

Kaikkein helpoin on varastaa pieniä hetkiä kutimuksen ääressä, pari kerrosta kun perunat kiehuvat, muutama puikko ennen nukkumaan menoa, kantapää illalla telkkarin ääressä. Ei-kutojalle tuo voisi kuulostaa stressaavalle, mutta minua muutamakin silmukka rauhoittaa. Näin syntyi kummipojalle Harry Potter sukat, Rohkelikko -tuvan väreissä, kuinka muutenkaan. Jo pari raitaa tekee paljon, mutta varteen ompelemani kangasmerkki tekee näistä vielä astetta paremmat. En olisi merkkiä sukkia varten tilannut, mutta kun sellainen oli varastossani, olin iloinen, että sain sen hyödynnettyä.

Olen pakastanut tilliä, keittänyt omenahilloa, säilönyt kesäkurpitsaa ja leiponut omenapiirakkaa. Olen kuivattanut kanervankukkia, timjamia ja minttua. Tomaatit alkavat punastua. En voi enkä halua kerskailla satoni koolla, mutta jokainen itse kasvatettu tai itse kerätty juttu antaa iloa ja valaa uskoa paremmasta huomisesta. Muistan jonkun sanoneen, että oman maan antimet ovat pienituloisen palkankorotus. Mikä ihana ajatus. Vaikka ei olisi omavarainen, jokainen avomaankurkku on kotiin päin.

En ole koskaan tehnyt mitään rasvaa tai salvaa itse - en ennenkuin tänään. Olen käyttänyt muoviin pakattuja kemikaalihirviöitä, joita käsirasvaksi kutstuaan, purkki kerrallaan loppuun. Vieläkin voi jostain löytyä joku purkin loppu, mutta lisää en osta (enkä ole ostanut yli vuoteen).  Kesällä uutin siankärsämön kukkia aurngonkukkaöljyyn, tänään tein siitä mehiläisvahan kanssa salvaa. Niin kaunis aurinkoinen väri, kunhan salva jäähtyy kunnolla, pääsen testaamaan sitä.

Olen yrittänyt raivata kotiamme, järjestellä ja siivota, löytää jokaiselle tavaralle oman paikkansa. Työ edistyy äärimmäisen hitaasti, mutta edistyy kuitenkin. Samalla tein roska inventaarion, trash audit :in. Rajasin sen muoviroskiin, koska ne ahdistavat minua eniten. Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen, ajattelin, että näin voisin yrittää vielä karsia kotiimme tulevan muovin määrää. Tässä kuvassa on kaikki kierrätyskelpoinen muoviroska 10 päivän ajalta (poislukien leipäpussit, jotka käytämme koiran kakkapusseina), joukossa elämäni viimeinen Fairy-pullokin (toin sen mökiltä). Paljon on vielä parannettavaa, mutta tässäkin edistystä tapahtuu, vaikkakin tuskallisen hitaasti.

Joku tunnelmallinen kynttiläkuva olisi ollut tietysti kivempi tähän loppuun, mutta minun elämäni ei aina ole yhtä hehkeää kuin sisustuslehdissä. Joten näihin kuviin ja näihin tunnelmiin, mukavaa elokuun loppua.

365 päivää ostolakossa

Tänään olen ollut 365 päivää ostolakossa. 52 viikkoa, 12 kuukautta, yhden vuoden. Tuntuu uskomattomalta. Vuosi sitten en ollut yhtään varma, miten selviydyn vai selviydynkö ollenkaan. Tässä sitä kuitenkin ollaan.

Alunperin ryhdyin ostolakkoon, koska minulla oli käsityötarvikkeita enemmän kuin mitä pystyin muistamaan ja ikinä tarvitsemaan.  Projekteja, jotka oli jo aloitettu tai olivat aloittamatta, mutta joihin oli materiaalit hankittuna, oli 44. Oikeasti niitä oli enemmän, mutta tuon verran pystyin palauttamaan mieliini. Projektit halliltsivat minua eikä toisinpäin. Noista listatuista projekteista on vielä tekemättä 16, mutta toisaalta, olen saanut päätökseen 28. Näin ajateltuna ostolakko on ollut menestys.

Vuoden aikana olen tehnyt paljon projekteja myös listan ulkopuolelta. Miten olisinkaan voinut vuosi sitten listata uuden käsityökorin, kun vasta toukokuussa pelastin sen naapurin jätelavalta!

Perusteellisen pesun jälkeen poistin korista kahvan, pohjamaali ja kolme kerrosta maalia, vanha nahkavyö kahvaksi ja olen enemmän kuin iloinen uudesta käsityökoristani. Roosa tai vaaleansininen olisi ollut mieleinen, mutta harmaata maalia oli jäljellä juuri sopivasti.

Itselle muistutuksena vielä kori ennen muodonmuutosta.

Viimeisimpänä projektina olen kunnostanut vanhan matka-arkun. En muistanut tätä projektia vuosi sitten, mutta 9 vuotta sitten lasten huone tapetoitiin kuumailmapallotapetilla ja silloin keksin, että jämäpalat sopisivat matka-arkkuun täydellisesti. Mitä voin sanoa, on ollut kaikenlaista muuta. Olisi ollut hullua ostaaa purkillinen liisteriä kun sitä tarvitsee vain vähän. Isosiskolle kiitos liisteripurkin lainasta, sain työn tehtyä ilman liisterin ostamista.

Ihan valmis arkku ei ole vielä. Huomenna käyn ostamassa kanttinauhaa, jotta saan reunat viimeisteltyä kestävästi. Samoin aion käydä ostamassa aukipitolaitteet, koska ilman sellaisia tämä metallinen merimiesarkku on kuin giljotiini. Itselle muistiin lähtötilanne.

Käsitöiden määrän rinnalla vähintään yhtä tärkeä syy ostolakkoon ryhtymiselle oli maapallon tila, ilmastonmuutos, ylikuluttaminen. Halusin vähentää kulutustani ja siinä mielessä ostolakko on onnistunut kohtalaisesti. Ensimmäiset kaksi kuukautta sujuivat moittettomasti, ostin siitä palkkioksi itselleni palmuvehkan (näin olin kirjoittanut sääntöihin). Ajattelin, että vuoden jälkeen ostaisin itselleni jonkun toisen kasvin, mutta nyt en haluakaan mennä kauppaan ja ostaa jotakin moneen kertaan pakattua ties missä ja miten kasvatettua kasvia jota on kuljetettu ehkä tuhansia kilometrejä. Siskontytöltä saamani joulukaktus on alkanut kasvaa ja olen siihen enemmän kuin tyytyväinen! Se riittää minulle palkinnoksi tästä vuodesta.

Mutta... yhteensä 11 kertaa olen ostanut itselleni jotain, mitä en olisi saanut: 1) sukkapuikot, jotta sain anopin lahjasukat tehtyä, 2) puisen vessaharjan, 3) 8 nappia projektilistalla olleen villatakin viimeistelyyn, 4) taimimultaa, 5) kesäkurpitsan siemeniä, 6) avomaankurkun siemeniä, 7) kerän valkoista Nallea, jotta sain tyynyn afrikkalaisista kukista valmiiksi, 8) keittiövaa'an mökille juurileivän leipomiseksi, 9) maalia istutuslaatikoille, 10) multaa istutuslaatikoihin ja 11) väriaineen, jolla värjäsin epämielllyttävästi haalistuneen hupparin taas käyttökelpoiseksi.

Selityksiä on paljon mutta stipluja nämä ovat kaikki. Toisaalta, haluan olla armelias itselleni ja huomauttaa, että yhtään uutta vaatetta en ole ostanut itselleni, en myöskään keittiöpyyhkeitä, serviettejä tai kynttilöitä, joista alunperin ajattelin olevan vaikeinta kieltäytyä. Mieli on tehnyt aloittaa uusia villapaitoja, mutta olen vain ihaillut malleja ja lankoja, läheltä piti tilanteita ei ole ollut.

Haluan ajatella onnistuneeni ostolakossani siinä mielessä, että mielestäni erotan tarpeen ja halun toisistaan.  Pystyn olemaan ostamatta asioita vain haluamisen takia. Pystyn korjaamaan ja pidentämään tavaroiden käyttöikää ja siedän niitä pitkään. Jossain vaiheessa tavarat kuluvat ja tulee aika hankkia korvaavia, mutta oikeasti, se aika ei ole täällä vielä. Mikään ei ole loppunut.

Tai no, meiltä on hajonnut vuoden aikana paljon astioita. Ei mitenkään siististi puoliksi, että osat voisi liimata yhteen, pieniä säröjä en edes ajattele, vaan tuhannen pirstaleiksi  Juomalaseja on enää niin vähän, että kaikille ei riitä lasia ruokapöytään. Varmasti joku astia, mistä juoda, löytyisi, mutta minä haluan ihan oikeat juomalasit perheeni ja vieraideni käyttöön. Olenko sittenkään oppinut vuoden aikana mitään? Olen.

Olen oppinut, että matkani kohti kestävämpää elämää on vasta alussa. Oloni ei ostolakon jälkeenkään ole huojentunut tai autuas, päinvastoin, vasta nyt ymmärrään, mitä kaikkea on vielä tehävänä. Olen hyväksynyt, että muutosten tekeminen vie aikaa. Ostamattomuus on vain yksi osa elämää, niin moni muukin asia vaikuttaa kokonaisuuteen. Yritän olla muistelematta kaikkia hirveitä tarpeettomia kulutushysterioita, millä olen tuhonnut tätä maapalloa ja sen sijaan katsoa eteenpäin. Ennenkaikkea oloni on kiitollinen tästä vuodesta, tästä hetkestä. Aamulla keräämistäni vatuista.

Aionko jatkaa ostolakkoa? En tiedä vielä. Ostolakko on helppo ja hyväksyttävä syy kertoa ulkopuolisille ostamattomuudesta, ilman lakkoa saattaisin murtua sosiaalisen paineen alla. Lakko toimii myös henkilökohtaisena pakotteena, koska on paljon asioita, mitä voi perustella tarpeellisiksi vaikka ne eivät sitä ihan oikeasti olisikaan. Ihan yhtä lailla minun on helpompi olla kokonaan karkkilakossa, en pysty syömään vain vähän karkkia. Toisaalta haluaisin ajatella, että  ostamattomuus on elämän tapa, ei mikään määräaikainen kokeilu tai opinnäyte. Paluuta entiseen ei ole, se on varmaa, mutta miten jatkan tästä eteenpäin? Ehkäpä teen tarvitsemani ostokset ja päätän vasta sitten.

Kiitos Sinulle, kun olet jaksanut kulkea tätä matkaa kanssani. Toivottavasti seuraat minua jatkossakin, mihin suuntaan sitten jatkankaan. Yksi asia on varma, käsillä tekemistä en lopeta. Kuvassa russian join -tekniikalla toisiinsa liittämäni langanjämät, jotta yksikään käyttökelpoinen langanpätkä ei päätyisi roskiin.

Näennäisen eko

Kesä on täällä, helteineen. Lapsilla on loma. Niinkuin joka kesän alussa, mieleni on levoton, säädän tuhatta ja sataa asiaa yhtä aikaa enkä pysty keskittymään kunnolla mihinkään. Aloin kutoa sukkia, koska se kuuluu kesään, jämälangoista, tottakai.

Olen nauttinut luonnonkukista, pitänyt vähintään yhtä kimppua sisällä koko ajan. Mikä riemu 10 ostolakkokuukauden jälkeen saada tuoreita kukkia maljakkoon!

Olen hymyillyt tyytyväisenä, kun talvella pahoin syöty omenapuuni kukkii paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Se selvisi talvesta ja keväästä, toivottavasti se selviää jatkossakin.

Olen omenapuusta iloinen kertaa tuhat, mutta toivoisin silti, että joulukaktukseni pistokas alkaisi sekin vihdoin kasvaa. Se on ollut minulla kohta kolme kuukautta eikä osoita mitään kasvun merkkejä. Tänään tuskastuin ja epätoivoissani kaivoin sen ylös. Juuria se on kasvattanut, eli se lienee sittenkin hengissä. Annan sille vielä aikaa. Noin puolentoista kuukauden päästä olen ollut vuoden ostolakossa. Se ei ole onnistunut täydellisesti, mutta mietin, voisinko ostaa itselleni joulukaktuksen palkkioksi. Hetkittäin olen sitä mieltä, että ilman muuta, mutta samaan aikaan hirvittää ajatus taas yhdestä muoviin pakatusta kasvista, joka on kasvatettu ties missä kasvihuoneessa ties millä myrkyillä ja kuljetettu tuhansia, ehkä jopa kymmeniä tuhansia kilometrejä. Ostaminen ei oikeastaan ole aito vaihtoehto, joten pitäkää peukut pystyssä, että tämä onnistuu.

Ostolakon aikana olen yrittänyt raivata kotiamme. Katsoin jopa yhden jakson Marie Kondoa Netflixistä - mikä pettymys! Olen yrittänyt hyödyntää kaikkea mahdollista ja mahdotonta, mitä meiltä löytyy. Olin jo vieämässä lasten vanhaa Toy Story 3 -peltisalkkua metallinkeräykseen, kunnes tajusin sen olevan juuri sopivan kokoinen muliinilangoilleni. Siskoni ja serkkuni tyrmäsivät ajatukseni, mutta jääräpäisesti ryhdyin tuumasta toimeen.

Poistin kahvan ja maalasin salkun lasten pienoismallien pohjamaalilla (sain sen kulutettua loppuun ja pääsin isosta spraypullosta eroon). Sisäpuolelle kanteen kiinnitin serkultani joskus saamani ihanan ompeluaiheisen kortin. 

Olisin halunnut saada metalliin prässätyt kuviot oiottua, mutta en siinä onnistunut. Ne näkyvät edelleen ulkopuolelle. Ehkä keksin siihen jotain, toistaiseksi se saa olla näin. Tämä on joka tapauksessa hyvin monta kertaa parempi kuin aiempi muovinen marmeladirasia, joka päätyi muovinkeräykseen. Samalla kun järjestin kaikki muliinilankani, kävin tekijäänsä odottavat aikanaan hamstratut ristipistomallini läpi. Niitä on aika monta, aloitettujakin kymmenkunta. Saisinkohan edes jonkun pistelyn valmiiksi tänä kesänä?

Kukkien kasvattaminen pistokkaista, sukkien kutominen jämälangoista, kotona olevan roinan järjestäminen ja tuunaaminen, kaikki sinällään tärkeitä ja hienoja asioita, mutta sittenkin... Käytämme ekosähköä, olemme luopuneet kertaköyttötavaroista ja kierrätämme kaiken mahdollisen. Kuljen pyörällä aina kun mahdolista, mutta toisaalta ajan autolla kauppaan hakemaan lisää ruokaa, kuskaan lapsia harrastuksiin ja ajan mökille. Minulla on olo, että tämä on vain pientä näpertelyä, elän vain näennäisesti ekologista elämää. Olen ollut yli kymmenen kuukautta ostolakossa, mutta kuitenkin tuona aikana ostanut lapsille heidän tarvitsemansa asiat ja antanut fyysisiä tavaralahjoja sen enempää asiaa miettimättä (näin olin sen alunperinkin kirjoittanut lakkoni sääntöihin).

Olen luopunut punaisen lihan syömisestä, mutta teen perheelleni ruokaa siitä. Minä en juo maitoa, mutta kannan sitä lapsille juotavaksi litrakaupalla. Syön edelleen juustoa ja kermajäätelöä, nautin irtokarkeista omaan pussiin ostettuna, vaikka eivät nekään mitään zero waste ole, pussit ja laatikot ovat vain isompia ja jäävät kaupan murheeksi. Korjaan vaatteita minkä ehdin, mutta kun joku vaate on tullut tiensä päähän, heitän sen roskiin. Aika ja tila ei anna myöten säästää jokaista kangastilkkua mahdollista myöhempää käyttöä varten. Toissa viikolla heitin vanhoja kylpypyyhkeitä pois, koska a) yksi perhe tarvitsee vain rajallisen määrän niistä tehtyjä rättejä, b) kukaan ei halua niin kuluneita ja kulahtaneita pyyhkeitä ja c) edes eläinsuojeluyhdistykset eivät huoli niitä, niillä on pyyhkeitä varastossa pitkäksi aikaa.

Olen leiponut hapanjuurella paljon ja tekisi mieli sanoa, että se alkaa sujua. Kokeilin tehdä ylijäämäjuuresta vohveleita (aamiaiseksi, koska kesällä voi), ne tuli syötyä, mutta en usko tekeväni niitä toiste. Voikukkasiirappi niiden päällä oli annoksen parasta antia. Lounaalla söimme salaattia. Kuopukseni, erittäin nirso ruokailija, söi sitä tyytyväisenä, vaikka siinä oli (hänen tietämättään) vuohenputkea ja voikukan lehtiä mukana.

On hetkiä kun tuntuu, että olen jo pitkällä tällä ekologisella matkallani. Matkalla, joka alkoi kaksi vuotta sitten muovin välttelyllä, laajeni vuosi sitten ostolakoksi ja viimeisen vuoden aikana räjähti huoleksi meidän yhteisestä maapallosta. Sitten tulee niitä hetkiä, kun tuntuu että olen kulkenut matkaa vasta pari askelta. Kun kaipaisi perheen tukea ja kannustusta (mieluiten tietysti osallistumista), mutta saakin iskun vasten kasvoja kun miehen toiselta puolelta maailmaa tilaamat golfmailat toimitetaan muoviin käärittynä kymmenen kertaa liian isoon pahvilaatikkoon pakattuna.

Ei auta kuin olla armelias itselleen ja uskoa, että jokainen askel oikeaan suuntaan on hyvästä. On luotettava siihen, että jokaisen askeleen jälkeen voi ottaa seuraavan askeleen. Voi vain toivoa, että kun mittarissa on tarpeeksi monta askelta, ei niitä tarvitse ottaa enää yksin vaan mieluiten rinnakkain perheenjäsenten kanssa.

Isot muutokset eivät tapahdu hetkessä, millä ihmeellä sen muistaisi. Kaikki hamstratut langat ja projektit, muistutukset aiemmasta elämästä ja ylikuluttamisesta, nekään eivät lopu hetkessä, mutta yksi kerrallaan kuitenkin. Sain vihdoin valmiiksi maton mökin vessaan. Langat ostin viime kesän helteillä. Paksu villalanka ei halunnut asettua, ei ennenkuin pingotin sen nauloilla märän pyyhkeen päälle vanhaan levyyn kiinni. Järeitä toimia, mutta kyllä kannatti.
 

Askel kerrallaan, hetki kerrallaan, nautitaan jokaisesta kesäpäivästä.