Elokuun lopussa

Elokuu vetelee viimeisiään. Odotan jo syksyä. Pimenevät illat ovat täällä, mutta kaipaan viileitä aamuja, villasukkia, helteet saisivat jo riittää. Ihana arki rullaa taas lasten koulujen myötä, mutta rutiinit etsivät vielä uomiaan. Mikään ei tapahdu itsestään niinkuin kevään viimeisinä koulupäivinä. Harrastusrumba kuljetuksineen vaatii vielä justeeraamista. Ei siis ihme, että tuntuu kuin aika ei riittäisi mihinkään. Vaikka ainahan se johonkin riittää, kuitenkin - varastettuja hetkiä ompelukoneen ääressä ja lopulta syntyy jotakin.

Tällä kertaa syntyi koiranlelu vanhoista farkuista. Raatolelu, kuollut katti. Olen nähnyt samanoloisen jossain netin ihmeellisessä maailmassa, mutten sitä enää tähän hätään löytänyt. Niinkuin niin monesti ennenkin, alkuperäinen idea ei ole minun, mutta malli ja toteutus ovat. Olisin kiittänyt inspiraatiosta. Tämä katti meni lahjaksi ihanalle boxeri neidillle.

Farkkua materiaalina riittää varastoissani vaikka kuinka. Lasten farkut ovat hyviä niin kauan kuin ne mahtuvat päälle. Omassa käytössä tulleet reiät eivät haittaa ja äidin paikkaukset on ihan ok, mutta kukaan ei halua toisen paikattuja housuja. Ei ainakaan yläasteella, ei edes ilmaiseksi. Sama koskee monia muitakin vaatteita, omassa käytössä ne ovat vielä ok, mutta kukaan ei huoli niitä seuraavalle kierrokselle. Niitä minä varastoin, kunnes keksin jotain käyttöä niille, yritän pitää ne pois sekajätteestä.

Kuopus toivoi omaa avainkoria työpöydälleen. Perheen yhteinen kori eteisessä lienee liian sotkuinen tai liian täynnä tavaraa, että sieltä ehtisi aamuisin etsiä omia avaimiaan. Mukava pieni välityö, virkattu kori juuttilangasta. Kuvan jälkeen vielä kovetin sen vesiliimaseoksella. Kuopus on tyytyväinen, niin olen minäkin.

Kaikkein helpoin on varastaa pieniä hetkiä kutimuksen ääressä, pari kerrosta kun perunat kiehuvat, muutama puikko ennen nukkumaan menoa, kantapää illalla telkkarin ääressä. Ei-kutojalle tuo voisi kuulostaa stressaavalle, mutta minua muutamakin silmukka rauhoittaa. Näin syntyi kummipojalle Harry Potter sukat, Rohkelikko -tuvan väreissä, kuinka muutenkaan. Jo pari raitaa tekee paljon, mutta varteen ompelemani kangasmerkki tekee näistä vielä astetta paremmat. En olisi merkkiä sukkia varten tilannut, mutta kun sellainen oli varastossani, olin iloinen, että sain sen hyödynnettyä.

Olen pakastanut tilliä, keittänyt omenahilloa, säilönyt kesäkurpitsaa ja leiponut omenapiirakkaa. Olen kuivattanut kanervankukkia, timjamia ja minttua. Tomaatit alkavat punastua. En voi enkä halua kerskailla satoni koolla, mutta jokainen itse kasvatettu tai itse kerätty juttu antaa iloa ja valaa uskoa paremmasta huomisesta. Muistan jonkun sanoneen, että oman maan antimet ovat pienituloisen palkankorotus. Mikä ihana ajatus. Vaikka ei olisi omavarainen, jokainen avomaankurkku on kotiin päin.

En ole koskaan tehnyt mitään rasvaa tai salvaa itse - en ennenkuin tänään. Olen käyttänyt muoviin pakattuja kemikaalihirviöitä, joita käsirasvaksi kutstuaan, purkki kerrallaan loppuun. Vieläkin voi jostain löytyä joku purkin loppu, mutta lisää en osta (enkä ole ostanut yli vuoteen).  Kesällä uutin siankärsämön kukkia aurngonkukkaöljyyn, tänään tein siitä mehiläisvahan kanssa salvaa. Niin kaunis aurinkoinen väri, kunhan salva jäähtyy kunnolla, pääsen testaamaan sitä.

Olen yrittänyt raivata kotiamme, järjestellä ja siivota, löytää jokaiselle tavaralle oman paikkansa. Työ edistyy äärimmäisen hitaasti, mutta edistyy kuitenkin. Samalla tein roska inventaarion, trash audit :in. Rajasin sen muoviroskiin, koska ne ahdistavat minua eniten. Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen, ajattelin, että näin voisin yrittää vielä karsia kotiimme tulevan muovin määrää. Tässä kuvassa on kaikki kierrätyskelpoinen muoviroska 10 päivän ajalta (poislukien leipäpussit, jotka käytämme koiran kakkapusseina), joukossa elämäni viimeinen Fairy-pullokin (toin sen mökiltä). Paljon on vielä parannettavaa, mutta tässäkin edistystä tapahtuu, vaikkakin tuskallisen hitaasti.

Joku tunnelmallinen kynttiläkuva olisi ollut tietysti kivempi tähän loppuun, mutta minun elämäni ei aina ole yhtä hehkeää kuin sisustuslehdissä. Joten näihin kuviin ja näihin tunnelmiin, mukavaa elokuun loppua.

Näennäisen eko

Kesä on täällä, helteineen. Lapsilla on loma. Niinkuin joka kesän alussa, mieleni on levoton, säädän tuhatta ja sataa asiaa yhtä aikaa enkä pysty keskittymään kunnolla mihinkään. Aloin kutoa sukkia, koska se kuuluu kesään, jämälangoista, tottakai.

Olen nauttinut luonnonkukista, pitänyt vähintään yhtä kimppua sisällä koko ajan. Mikä riemu 10 ostolakkokuukauden jälkeen saada tuoreita kukkia maljakkoon!

Olen hymyillyt tyytyväisenä, kun talvella pahoin syöty omenapuuni kukkii paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Se selvisi talvesta ja keväästä, toivottavasti se selviää jatkossakin.

Olen omenapuusta iloinen kertaa tuhat, mutta toivoisin silti, että joulukaktukseni pistokas alkaisi sekin vihdoin kasvaa. Se on ollut minulla kohta kolme kuukautta eikä osoita mitään kasvun merkkejä. Tänään tuskastuin ja epätoivoissani kaivoin sen ylös. Juuria se on kasvattanut, eli se lienee sittenkin hengissä. Annan sille vielä aikaa. Noin puolentoista kuukauden päästä olen ollut vuoden ostolakossa. Se ei ole onnistunut täydellisesti, mutta mietin, voisinko ostaa itselleni joulukaktuksen palkkioksi. Hetkittäin olen sitä mieltä, että ilman muuta, mutta samaan aikaan hirvittää ajatus taas yhdestä muoviin pakatusta kasvista, joka on kasvatettu ties missä kasvihuoneessa ties millä myrkyillä ja kuljetettu tuhansia, ehkä jopa kymmeniä tuhansia kilometrejä. Ostaminen ei oikeastaan ole aito vaihtoehto, joten pitäkää peukut pystyssä, että tämä onnistuu.

Ostolakon aikana olen yrittänyt raivata kotiamme. Katsoin jopa yhden jakson Marie Kondoa Netflixistä - mikä pettymys! Olen yrittänyt hyödyntää kaikkea mahdollista ja mahdotonta, mitä meiltä löytyy. Olin jo vieämässä lasten vanhaa Toy Story 3 -peltisalkkua metallinkeräykseen, kunnes tajusin sen olevan juuri sopivan kokoinen muliinilangoilleni. Siskoni ja serkkuni tyrmäsivät ajatukseni, mutta jääräpäisesti ryhdyin tuumasta toimeen.

Poistin kahvan ja maalasin salkun lasten pienoismallien pohjamaalilla (sain sen kulutettua loppuun ja pääsin isosta spraypullosta eroon). Sisäpuolelle kanteen kiinnitin serkultani joskus saamani ihanan ompeluaiheisen kortin. 

Olisin halunnut saada metalliin prässätyt kuviot oiottua, mutta en siinä onnistunut. Ne näkyvät edelleen ulkopuolelle. Ehkä keksin siihen jotain, toistaiseksi se saa olla näin. Tämä on joka tapauksessa hyvin monta kertaa parempi kuin aiempi muovinen marmeladirasia, joka päätyi muovinkeräykseen. Samalla kun järjestin kaikki muliinilankani, kävin tekijäänsä odottavat aikanaan hamstratut ristipistomallini läpi. Niitä on aika monta, aloitettujakin kymmenkunta. Saisinkohan edes jonkun pistelyn valmiiksi tänä kesänä?

Kukkien kasvattaminen pistokkaista, sukkien kutominen jämälangoista, kotona olevan roinan järjestäminen ja tuunaaminen, kaikki sinällään tärkeitä ja hienoja asioita, mutta sittenkin... Käytämme ekosähköä, olemme luopuneet kertaköyttötavaroista ja kierrätämme kaiken mahdollisen. Kuljen pyörällä aina kun mahdolista, mutta toisaalta ajan autolla kauppaan hakemaan lisää ruokaa, kuskaan lapsia harrastuksiin ja ajan mökille. Minulla on olo, että tämä on vain pientä näpertelyä, elän vain näennäisesti ekologista elämää. Olen ollut yli kymmenen kuukautta ostolakossa, mutta kuitenkin tuona aikana ostanut lapsille heidän tarvitsemansa asiat ja antanut fyysisiä tavaralahjoja sen enempää asiaa miettimättä (näin olin sen alunperinkin kirjoittanut lakkoni sääntöihin).

Olen luopunut punaisen lihan syömisestä, mutta teen perheelleni ruokaa siitä. Minä en juo maitoa, mutta kannan sitä lapsille juotavaksi litrakaupalla. Syön edelleen juustoa ja kermajäätelöä, nautin irtokarkeista omaan pussiin ostettuna, vaikka eivät nekään mitään zero waste ole, pussit ja laatikot ovat vain isompia ja jäävät kaupan murheeksi. Korjaan vaatteita minkä ehdin, mutta kun joku vaate on tullut tiensä päähän, heitän sen roskiin. Aika ja tila ei anna myöten säästää jokaista kangastilkkua mahdollista myöhempää käyttöä varten. Toissa viikolla heitin vanhoja kylpypyyhkeitä pois, koska a) yksi perhe tarvitsee vain rajallisen määrän niistä tehtyjä rättejä, b) kukaan ei halua niin kuluneita ja kulahtaneita pyyhkeitä ja c) edes eläinsuojeluyhdistykset eivät huoli niitä, niillä on pyyhkeitä varastossa pitkäksi aikaa.

Olen leiponut hapanjuurella paljon ja tekisi mieli sanoa, että se alkaa sujua. Kokeilin tehdä ylijäämäjuuresta vohveleita (aamiaiseksi, koska kesällä voi), ne tuli syötyä, mutta en usko tekeväni niitä toiste. Voikukkasiirappi niiden päällä oli annoksen parasta antia. Lounaalla söimme salaattia. Kuopukseni, erittäin nirso ruokailija, söi sitä tyytyväisenä, vaikka siinä oli (hänen tietämättään) vuohenputkea ja voikukan lehtiä mukana.

On hetkiä kun tuntuu, että olen jo pitkällä tällä ekologisella matkallani. Matkalla, joka alkoi kaksi vuotta sitten muovin välttelyllä, laajeni vuosi sitten ostolakoksi ja viimeisen vuoden aikana räjähti huoleksi meidän yhteisestä maapallosta. Sitten tulee niitä hetkiä, kun tuntuu että olen kulkenut matkaa vasta pari askelta. Kun kaipaisi perheen tukea ja kannustusta (mieluiten tietysti osallistumista), mutta saakin iskun vasten kasvoja kun miehen toiselta puolelta maailmaa tilaamat golfmailat toimitetaan muoviin käärittynä kymmenen kertaa liian isoon pahvilaatikkoon pakattuna.

Ei auta kuin olla armelias itselleen ja uskoa, että jokainen askel oikeaan suuntaan on hyvästä. On luotettava siihen, että jokaisen askeleen jälkeen voi ottaa seuraavan askeleen. Voi vain toivoa, että kun mittarissa on tarpeeksi monta askelta, ei niitä tarvitse ottaa enää yksin vaan mieluiten rinnakkain perheenjäsenten kanssa.

Isot muutokset eivät tapahdu hetkessä, millä ihmeellä sen muistaisi. Kaikki hamstratut langat ja projektit, muistutukset aiemmasta elämästä ja ylikuluttamisesta, nekään eivät lopu hetkessä, mutta yksi kerrallaan kuitenkin. Sain vihdoin valmiiksi maton mökin vessaan. Langat ostin viime kesän helteillä. Paksu villalanka ei halunnut asettua, ei ennenkuin pingotin sen nauloilla märän pyyhkeen päälle vanhaan levyyn kiinni. Järeitä toimia, mutta kyllä kannatti.
 

Askel kerrallaan, hetki kerrallaan, nautitaan jokaisesta kesäpäivästä.

Vuoden 2018 viimeinen joululahja

Sain sen vihdoin valmiiksi, miehen viime joulun joululahjan nimittäin. Eikä se ole kuin hups, 5 kuukautta myöhässä! Tämä lahja oli täsmätoive ja sen toteuttamiseen tuli matkan varrella useita hyvin tarkkoja ohjeita, tai siis toiveita, lisää. Mutta siinä se nyt on, Seamus golfin Fescue Sunday bagin inspiroima golf bägi.

Ruudullinen kangas on Harris Tweedin Macleod -villakangasta. Huom! Ostolakon aikana saan ostaa lahjoja ja lahjoihin tarvittavia materiaaleja. Yksivärinen kangas on minun noin 30 vuotta vanha Barbourin öljykangastakki. Takki oli paikoin reikäinen ja hyvin kulunut, se oli myös aivan väärän kokoinen minulle, siksi annoin sille uuden elämän tässä bägissä.

Yhden vetoketjun, 8 niittiä ja kaksi D-rengasta ostin, muuten kaikki on kierrätetty joko mainitusta takista, miehen vanhasta golf bägistä (olkahihna ja pehmusteet) tai minun varastoista (kuminauhat, puristimet, klipsit ja strapit). Takin takataskusta (koko selän levyinen ja korkeahko) tein vuorin, käsien lämmittelytaskuista tein taskupussit vetoketjutaskuille. Povitaskun vetoketju oli vähän lyhennettynä hyvä toiseen taskuun.

Tämä oli aikamoista aivojumppaa, miten ja ennenkaikkea missä järjestyksessä työn toteutti. Mies näytti erilaisia kuvia ja minä yritin parhaani mukaan ratkaista. Miten yksinkertainen juomapullotaskukin voi vaatia kaksi purkamista, ennenkuin onnistuu?

Nyt odotan jännityksellä (lue: kauhulla) miten hyvin bägi vastaa miehen odotuksia ja miten hyvin se tulee kestämään. Tämä on taas niitä projekteja, kun olisi tarvinnut teollisuuskoneen kotiompelukoneen lisäksi. Kirjastoissa on kaikenlaisia koneita lainattavissa nykyisin, mutta en ole vielä löytänyt järeämpää konetta.

Tämän aivopähkinän lisäksi olen jatkanut hortoilua ja tehnyt ensimmäistä kertaa ikinä voikukkasiirappia! Ah mitä herkkua, ymmärrän hyvin, että tätä kutsutaan vegaaniksi hunajaksi. Tätä maistettuani en enää ikinä pysty katsomaan voikukkia vain viheliäisinä rikkaruohoina.

Vuohenputket pääsivät piirakkaan enkä voi kuin ihmetellä, miksi vasta nyt löysin tämän idean ja tämän reseptin.

Ostolakon aikana en saa ostaa edes kesäkukkia. On mentävä sillä mitä on. Peikonkakkarat olivat ainoat itäneet kesäkukan siemenet, ne saivat kaveriksi pelakuun pistokkaista kasvuun lähteneet vauvapelakuut. Löysin mökiltä syksyllä tyhjentämättä jääneen kukkaruukun alta pienen verson maahumalaa tai jotain koristehumalaa. Mikä riemu! Se selvisi talvesta, jospa se intoutuisi näiden muiden selviytyjien kanssa kasvamaan oikein kunnolla.

Ja tietysti, jotain uutta koukullakin. Afrikan kukkia, niinkuin edellisessä postauksessa lupailin.

Viikko toukokuuta jäljellä. Viikon kuluttua alkaa kesä. Nautitaan kevään viimeisistä päivistä.

Hortoilua

Ostolakkoa on nyt yli yhdeksän kuukautta takana. Tuntuu uskomattoman pitkältä ajalta, mutta toisaalta niin mitättömän lyhyeltä. Viime aikoina olen halunnut kaikenlaista kesämekosta uusiin nojatuoleihin ja puukengistä taikinan nostatuskoreihin. Miksi ihmeessä, tekeekö kevät sen? Vai mahdollisuus toivoa jotakin äitienpäivälahjaksi? Vai olenko ylipäätään kyllästynyt kaikkeen ja nyt iskee vasten kasvoja se, että näillä tavaroilla mennään?

Ostolakkoni ehdoissa on, että saan ostaa uudet kumisaappaat rikkinäisten tilalle. Mutta ihan parasta, minun ei tarvitsekaan käyttää tuota oljenkortta, koska luottosuutarini lupasi korjata saappaani! Ja hänellä tosiaan on täysi luottoni, koska hän sai korjattua pohjattomat vaelluskenkäni eikä edes ihmetellyt asiaa.

Sain minä sentään jotain uutta, virkkasin vaaleansinisestä kesäneuleesta ylijääneestä Allino-langasta tiskirätin. Mielenkiinnolla odotan, miten pellava-puuvilla-lanka toimii rättinä. Lanka ei ihan riittänyt kahteen rättiin, mutta ehkä se on hyvä testata ensin yhdellä. Tämä tulee tarpeeseen, sillä viime syksynä jo kertaalleen paikkaamani tiskirätti vetelee toden teolla viimeisiään.

Kun ei saa ostaa mitään itselleen, on hyvä hankkia uusia harrastuksia ja käyttää aikaa niihin perehtymiseen. Kävin hortoilemassa. Eli keräämässä villiyrttejä. Ostolakkoni myötä olen alkanut arvostaa alkukantaisia (ja ilmaisia) asioita. Vuosi sitten minusta tuskin olisi ollut keräämään vuohenputkia, nokkosista nyt puhumattakaan. Ja kuitenkin tässä sitä ollaan, iloisena ensimmäisestä saaliistani.

Osasta tein vuohenjuustopestoa (nam!), osasta kuivatin viherjauhetta ja osan pakastin. Nyt haluaisin päästä äkkiä takaisin mökille ja kerätä ainakin toisen korillisen luonnon antimia. Älkää pikkuiset kasvako liian nopeasti, olen tulossa lähipäivinä!

 
Villiyrteissä on sekin hyvä, että ne kasvavat varmasti. Rikkaruohoina ja viheliäisinä sellaisina minäkin pidin niitä vielä viime kesänä, nehän tunkevat joka paikkaan, vasta nyt ymmärrän, millaista lähiruokaa ne ovat. Omat viljelykseni eivät oikein ole onnistuneet tänä vuonna. Aiemmin kerroin, kuinka tomaatin taimeni kuolivat pystyyn. Kylvin uuden satsin ja nyt minulla on viisi pikkuista taimea, jotka tänään koulin vähän isompiin astioihin. Kylvin pari viikkoa sitten 10 avomaankurkun ja 10 kesäkurpitsan siementä. Ei mene kovin hyvin, kesäkurpitsoista on itänyt 2, kurkuista 1. Taisin olla liian itsevarma niiden kasvamisen suhteen, olin jo mielessäni nauttimassa sadosta ja sain näpeilleni. Tein uusintakylvön niistäkin, toivottavasti toinen kerta toden sanoo.

Joulukaktuksen pistokkaat eivät kahden kuukauden jälkeenkään ole osoittaneet mitään elon merkkejä uudella kasvulla, avokadon siemen antaa sekin odotuttaa itseään. Toivon, että olen vain malttamaton, mutta kyllähän se hyvältä tuntuisi, jos joku nyt onnistuisi.

Hapanjuurella leipominen alkaa sentään sujua jo aika hyvin. Vielä on säätämistä juuren ruokkimisen ja aikatauluttamisen kanssa, mutta perhe syö tyytyväisenä ja se on pääasia.

Ostolakosta alkaneeseen kestävämpään elämään kuuluu, että vaatteita korjataan ja ne käytetään (aikuisten oikeasti) loppuun. Minä olen korjannut vaatteita niin kauan kuin muistan, mutta nyt siitä saa olla julkisesti ylpeä. Olen parsinut sukkia, paikannut verkkareita, kaventanut fleece-liivin, tehnyt miehen uimashortseista esikoiselle sopivat, korjannut koiran lelut. Homma on oikeastaan aika koukuttavaa, kunhan alkuun pääsee, ja palkitsevaa.

Liekö kevätväsymystä, ilmastoahdistusta vai sekä että ja jotain ihan muuta, mutta on ollut vaikea ryhtyä toimeen. On ollut paljon helpompaa kutoa sukkia jämälangoista kuin vaikka pestä ikkunoita.

Olen kerännyt aikansa eläneitä pyyhkeitä kassiin, mutta en ole saanut aikaiseksi toimittaa niitä eläinsuojeluyhdistykselle, koska, niin, olen kutonut sukkia.

Olen hortoillut lankavarastossani ja hahmotellut seuraavaa projektia (mikä ei kyllä ole ollenkaan projektilistalla), mutta niinhän se on, että yksi asia johtaa toiseen ja sitten on jo selvä tarve jollekin asialle, tässä tapauksessa afrikkalaisista kukista tehtävälle tyynylle. Mutta siitä lisää joku toinen kerta.